Lokoilya Goalla

Tarkoituksenamme oli ottaa jouluaatto iisisti ja bilettaa joulupaivana, mutta kuinkas sitten kavikaan. Paadyimme jouluaattona Anjunan reivipileisiin ja palasimme sielta takaisin Aramboliin kukin eri tavoin. Sain aamuviidelta (hukattuani kaikki muut) loistavan idean kavella yksin Anjunasta Aramboliin saastaakseni rahaa. Vasta myohemmin, katsottuamme karttaa Arambolissa, tajusimme, kuinka epatoivoinen yritykseni oli. Jos olisin tajunnut, etta etaisyys on yli 50 km, olisin ehka miettinyt muita vaihtoehtoja uudestaan, mutta tietamattomana ja seikkailunhaluisena lahdin kavelemaan rantaa pitkin.

Ranta muuttui nopeasti kivikkoiseksi ja vaaralliseksi ja minun oli pakko siirtya kavelemaan teita pitkin. Rantasandaalini hiersivat jo niin pahasti, etta minun piti kavella ilman kenkia ja lopulta jalkani olivat niin ruhjeissa ja veressa, etta piti luovuttaa ja ottaa bussi seuraavalta biitsilta Vagatorista. Muutaman bussimatkan jalkeen paadyin Aramboliin ja menin nukkumaan bambumajaamme. Eeti seikkaili Aramboliin omia reitteja ja ilmestyi majaamme joskus neljan aikaan iltapaivalla.

Joulupaivan ja muut joulupyhat otimme rennosti loikoillen ja jouluaatosta toipuen. 28.paiva lahdimme heti aamusta skootterillamme ajamaan kohti Palolemia ja matkaan menikin koko paiva. Seuraavakin paiva meni ajellessa, kun meidan piti palauttaa pyora takaisin Calanguteen. Palolem oli taynna turistimeininkia ja -perheita, ja paatimme, ettemme enaa palaisi sinne.

Sen sijaan paatimme menna Candolimiin, jossa oli meneillaan Sunburn-festivaalin viimeinen paiva. Mainoksen mukaan Sunburn on Aasian isoin festari ja siksi myos kokemisen arvoinen. Rankan ajon uuvuttamina paatimme jattaa itse festarialueen tapahtumat valiin, levata paivalla ja menna vasta festareiden afterpartyihin kymmenelta. Liput jatkopileisiin olivat torkean kalliit (2500rupiaa) ja paatimmekin kokeilla aidan yli kiipeamista. Se onnistui melkein liiankin helposti. Sisalla bileissa huomasimme, etta muu porukka tuntui olevan rikkaampaa vakea, mika nakyi mm. heidan tavassaan torsata rahaa baarin antimiin silti nauttimatta annoksia loppuun. Tama tietysti sopi meidan sniiduilubudjettiin vallan mainiosti ja tulimme molemmat kyllaisiksi loytamistamme (koskemattomista) pizzaslaisseista. Itse pileet olivat jeez, paasimme harjoittelemaan uusia tanssimuuveja reivihuoneessa ja pitamaan muutenkin hauskaa.

Uuden vuoden meinaamme viettaa Anjunassa, vaikka jouluaaton jalkeen olimmekin paattaneet, ettemme enaa palaisi tanne. Kamppamme edessa asuu koiraperhe ja olemme hengailleet muutaman paivan neljan pienen koiranpennun kanssa. Olemme kyllastyneet helppoon turistimeininkiin ja lokoilyyn ja lahdemmekin varmaan aika pian uuden vuoden jalkeen eteenpain kohti Hampia.

Goa

Huhuista huolimatta paatimme lahtea jouluksi Goalle. Paatimme pysahtya ensimmaiseksi Goan paakaupunkiin Panjimiin tarkoituksenamme tavata kaverimme Teea (konsalta). Teealla oli saapumispaivanamme laulukeikka ystaviensa kanssa viiden tahden luksushotellissa ja menimme tietysti kuuntelemaan. Meininki hotellissa oli kovin erilaista, mihin olimme tottuneet: meilla oli molemmilla paalla rantasandaalit ja epamaaraiset "traveller"-kuteet, minka takia meita ei meinattu paastaa ensin edes sisaan. Lopulta saimme vakuutettua vartijan, etta hotellissa todella on konsertti, jossa ystavamme esiintyy, ja saimme luvan siirtya itse turvatarkastukseen. Kavelimme lapi portista (tietysti piippasi) ja saatuamme kassimme takaisin tarkemmasta syynista saatoimme asettua hulppeaan aularavintolaan siemailemaan ylihintaista olutta. Itse konsertti oli mukava ja joululaulut kohottivat joulumielta, jota aikaisemmin ei oikeastaan ole ollutkaan jouluvalmisteluiden jaatya kohdaltamme kokonaan pois.

Teean joulunaika on niin kiireinen ja han ei ehtisi pitaa meille seuraa, joten paatimme lahtea viettamaan joulua muualle. Vuokrasimme skootterin viikoksi ja lahdimme ajelemaan kohti Pohjois-Goaa. Ajelu oli ekaksi aika kuumottaa, Intiassahan ajetaan vasemmalla puolella ja liikenne on muutenkin kovin kaoottista. Selvisimme kuitenkin haaveritta Aramboliin, jossa ajattelimme olla ainakin joulupyhien ajan.

Goan ilmapiiri on vahemman turistinen ja rappioitunut kuin pelkasin. Ainakin alkutunnelmat ovat hyvat, vaikkakin vahan epamaaraiset taman hetkisen poliittisen tilanteen takia. Taalla on peruttu pileita ja laitettu paikkoja kiinni terroristi-iskujen pelossa: Goa on iso tulonlahde joulunaikaan ja paikka on taynna ulkomaalaisia turisteja, siis potentiaalinen iskukohde. Tama on tietysti pelottanut turisteja pois ja nain ollen vahentanyt high seasonia. Meille hyperturismin vahentyminen on hyva asia, koska nyt majoitusmahdollisuuksia on enemman ja hintataso normaalimpi. Intialaisten talous puolestaan on aivan kuralla, mika nakyy mm. taksikuskien vihaisuutena, kun yrittaa vahan tinkailla hinnoista.

Liikkeella on myos huhuja, etta pileet pidetaan kielloista huolimatta. Jarjestajilla on juhlinnassa niin isot rahat kiinni, etta pileita ei vaan voi perua ja ratkaisuksi on loydetty poliisien lahjominen. Goan kuuluisat piletysrannat eivat siis hiljenekaan uudeksi vuodeksi, mika ei ole pelkastaan hyva tai huono juttu. Intialaiset viranomaiset ovat ottaneet isku-uhan silti myos tosissaan: eilen naimme Panjimin rannalla joukon raskaasti aseistettuja sotilaita vahtimassa meininkia. Saa nahda, mita tasta kehittyy...
Loppukevennys: itse Pelle Miljoona kaveli juuri sisaan samaan nettikahvilaan. Hauskaa joulua kaikille!

Varkala

...ja jatkuu. Backwaterssit olivat siis hienot, vaikka emme paasseetkaan pintaa syvemmalle. Turistimeininki siis, mut hienoa oli. Laivareissun jalkeen olimme vahan epatietoisia jatkosuunnitelmista ja jonkun paahanpistoksen myota paadyttiin bussilla Varkalaan.

Varkala on pieni rantakyla Etela-Keralassa, josta on kuva Lonely Planetissa, mika tarkoittaa tietenkin sita, etta paikka on turismin syvasti turmelema. Kauhuissamme olemme lukeneet ruokalistoja ravintoloissa, joissa tarjoillaan hampurilaisia, pihveja ja PEKONIA! Uskonnolliset periaatteet hylataan, kun tarjolla on tarpeeksi rahaa... Ravintoloilla ei tunnu myoskaan olevan alkoholi-lupia. Bissea kylla myydaan, mutta se tarjoillaan poydan alle tarkastajien pelossa. Joillain ravintoloilla on myos laajat drinkkilistat luvattomuudesta huolimatta. Lisaksi monet tarjoilevat iltaohjelmaa, mm. tulennielijoita ja nuoria tanssijapoikia (ihanien ysarihittien saestamina).

Haluttais opetella surffausta, mut ei olla loydetty viela surffikursseja lautavuokrauksesta puhumattakaan. Aallot taalla olis kylla sopivan pienia meille alkajille. Joulun ajan suunnitelmat ovat viela aika auki, ehka Goalle. Ollaan kuultu huhuja kylla, etta siella ois jouluna paikat kiinni terroristihyokkaysten pelossa, joten ei tieda kuinka siistia siella sitten on... Taidamme siis pysya Varkalassa, ainakin muutama paiva, kunnes keksimme jotain muuta.

Backwaters

Houseboat-retki Keralan Backwaterseille oli todella hieno. Olimme kahdestaan valtavassa veneessa (veneeseen olisi kevyesti mahtunut 15 henkea) ja meita kahta palvelemassa oli taitava kokki ja tietenkin laivan kuljettaja. Olimme aluksi nolostuneita luksustasoisesta palvelusta, olisimmehan tyytyneet mielellamme vaatimattomampaankin, mutta tietysti paatimme nauttia rahojemme vastineesta taysilla ja elaa paivan kuin kuninkaat. Okyily olikin mukavaa: loikoilimme laivan penkeilla nauttien kirjoista, korttipeleista, mahtavasta jokisuistosta ja herkuista, joita laivakokkimme tarjoili meille vahan valia. Illalla pysahdyimme pienen kylan kohdalla ja yovyimme laiturissa. Joen vesi oli todella lamminta ja suolatonta, minka takia iltauinti oli oikein miellyttava. Taas meille oli luvattu kalastusta ja taas "paasimme" onkimaan, talla kertaa kaytimme syottina paahtoleipaa. Emme odottaneet kalastukselta talla kertaa mitaan edellisesta viisastuneina, joten emme siis joutuneet pettymaankaan. Ongimme hetken, mutta saaliin puutteen vuoksi kyllastyimme nopeasti. Nyt tulee sahkokatko, taytyy jatkaa myohemmin...

Syvemmalle Keralaan

Toisena viidakkopaivana kavimme ensin Pookod-jarvella. Jarvi oli ihan mukava, lumpeita ja lintuja, suomalaisille tosin jarven nakeminen ei ole mitaan kovin uutta. Lahdimme pois, kun meluavat koululaisturistit tulivat mekastamaan pedalboatteineen.

Rajen noudatti taas toivettamme turistimassojen valttamisesta ja vei meidat katsomaan padon sijaan padon takia veden alle jaanytta laaksoa. Maisemat olivat upeita ja vedesta torrottavat viela pystyssa olevat puut hienoja. Kavaisimme myos itse padon edessa olevalla lippuluukulla, mutta kun huomasimme rykelman isoja turistibusseja mutkan takana, lahdimme pois nousematta edes autosta.

Jalleen kerran paivan viimeinen kohde oli selkeasti paras. Kuruva Islandin metsaiset maisemat ja ymparilla virtaavat viidakkojoet olivat hienoja. Kiipeilimme kappyrapuissa ja ylitimme vesialueita paljain jaloin kivelta kivelle pomppien. Turisteja oli aika paljon, mutta onnistuimme valttelemaan muita alueen laajuuden ansiosta. Ihmismassojen siirto saarelta takaisin toiselle rannalle oli todella hidasta (vain kaksi pienta soutuvenetta) ja siksi aika raastavaa. Saarivierailun jalkeen Rajen vei meidat syomaan kavereidensa kotiruokaravintolaan, jossa soimme perinteisen keralalaisen aterian palmunlehdelta tarjoiltuna.

Kolmantena paivana nousimme Chembra Peakille parin kilometrin korkeuteen. Oppaamme kiipesi hirveata tahtia taukoja pitamatta ja mina ainakin olin ihan puhki jo ennen puolivalia. Loppumatkasta oppaammekin alkoi vasahtaa ja nousu helpottui. Oli aika tuulinen paiva ja tuuli tuntui vilpoiselta. Hamaannyimme ja unohdimme laittaa aurinkorasvaa ja tuloksena molemmat polttivat niskansa ja naamansa, taas.

Iltapaivalla Rajen vei meidat kalastusretkelle, joka osoittautui taydelliseksi farssiksi. "Kalastajat" eivat tuntuneet tietavan mitaan kalastamisesta, olivat kannissa ja eivat tuntuneet edes olevan hapeissaan nolosta tilanteesta. Rajen oli tottakai todella pahoillaan epaonnistuneesta jarjestelysta. Jouduimme kuitenkin maksamaan luuserikalastajille "retkesta", koska Rajen oli jo tehnyt sopimuksen eika voinut peraantya. Nelja euroa molemmilta ei toki ollut suuri menetys, mutta periaatteellisesti olisimme halunneet lahtea maksamatta mitaan.

Kalastusfarssista kettuuntuneina halusimme lahtea Kalpettasta mahdollisimman pian ja paatimmekin lahtea jo samana iltana. Odottelimme bussipysakilla muutaman tunnin yobussia, jota ei hotellivirkailijan lupauksista huolimatta koskaan tullut. Paatimme hypata seuraavaan bussiin, jolla paasisi takaisin Kozhikodeen, josta taas luultavasti olisi enemman yhteyksia etelammas. Naita busseja menikin ohi koko ajan, mutta ne eivat pysahtyneet kohdallamme, koska bussit olivat jo niin taynna. Puolenyon aikaan muutaman epatoivoisen tunnin jalkeen olimme luovuttamassa ja lahdossa takaisin hotellille, kun vihdoin yksi busseista pysahtyi. Vakivaltaa ja raakaa lihasvoimaa kayttaen kynsimme tiemme lapi hentojen intialaisten ja paasimme lopulta sisalle bussiin. Bussi oli kuitenkin jo niin taynna, etta suurin osa samalla tulleista ihmisista heitettiin takaisin kadulle, mutta me jaimme itsepintaisesti istumaan bussin lattialle rinkkojemme taakse piiloutuneena. Bussi lahti liikkeelle, ostimme liput ja matkustimme Kozhikodeen teraksisella lattialla nukkuen.

Saavuimme kahden aikaan (yolla) Kozhikodeen ja selvisi, etta seuraava bussi Trivandrumiin lahtisi vasta neljalta. Lippuja ei taaskaan saanut ostettua etukateen, joten nukuimme asemalla puolitoista tuntia ja rupesimme valmistautumaan seuraavaan bussiinryntaamiseen. Kysyin samasta toimistosta kuin aikaisemmin, mista laiturilta se neljalta lahteva bussi lahtee ja sain vastaukseksi, etta sellaista bussia ei olekaan ja etta seuraava bussi Trivandrumiin lahtee vasta 5.30. Huolestuimme hieman, mutta paatimme jatkaa bussin etsintaa. Lopulta bussi loytyikin (ja lahti neljalta), loysimme istumapaikat ja jatkoimme unia. Sekavan yon jalkeen paadyimme kohteeseemme Alleppeyhin klo 11.

Alleppey on taas huomattavati turistisempi kaupunki, joka on tietylla tavalla helpottavaa: nettikahviloita loytyy ja rannalla saamme olla rauhassa keraamatta ylenpalttista huomiota. Tulimme Alleppeyhin, jotta voisimme tutustua niihin paljon puhuttuihin Keralan Backwatersseihin. Lahdemmekin huomenna kahdentoista aikaan Houseboat-ajelulle ja palaamme takaisin seuraavana aamuna. Lupaukset matkanjarjestajilta ovat aika suuret, samoin ovat meidan odotuksemme.

Wyanad Wildlife Sanctuary

Lahdettiin Kozhikodesta laheiseen kylaan Kalpettaan luettuamme Lonely Planetista, etta sielta kasin olisi helppo tutustua laheiseen luonnonpuistoon. Bussimatka sujui joutuisasti nauttien ihanista maisemista ja lampimasta viidakkotuulesta.

Kalpetassa suuntasimme heti (yopaikan loytymisen jalkeen) DTPC Officeen selvittamaan, mita kaikkea voisimme sisallyttaa viidakkoretkeemme. Olimme suunnitelleet monen paivan mittaista vaellusta viidakossa sisaltaen tietysti muutaman yon viettamisen luonnon keskella. Harmiksemme meille kuitenkin kerrottiin, etta luonnonpuistoalueella ei saakaan yopya. Se siita extremekokemuksesta. Olimme siis pakotetut tutustumaan alueeseen paivanmittaisina retkina. Suunnittelimme avuliaan virkailijan kanssa ohjelmat kolmen paivan ajalle: ensimmaisena paivana nakisimme villielaimia, Edakkal Cavesit, Sunrise Valleyn ja vesiputouksen, toisena paivana kavisimme Pookod-jarvella, Karapuzha Damilla ja Kuruva-saarella ja kolmantena paivana kiipeaisimme Chembra Peakille. Ensimmaisena ja toisena paivana meilla olisi jeeppi, kuljettaja ja opas, kolmantena paivana liikkuisimme omatoimisesti.

Herasimme tanaan aamulla 5:30, villielaimia kun on kuulemma parasta spottailla aamuvarhain. Yrityksesta huolimatta elainsaldo oli aika kehnonlainen. Naimme paljon peuroja, muutaman jattioravan, termiittikekoja, riikinkukkoja ja papukaijoja, mutta villinorsut tiikereista puhumattakaan jaivat nakematta. Porttien lahella kahleissa olleet kotinorsut olivat toki hienoja, mutta villinorsulauma olisi ollut tottakai hienompi kokemus. Jeeppiajelu trooppisessa metsassa oli toki itsessaankin miellettyvaa ja olihan kuitenkin koko ajan MAHDOLLISUUS nahda jopa niita tiikereita, ainakin lainaoppaamme vaitti nahneensa tuoreita tiikerinjalkia polulla.

Edakkal Caves oli todella laimea kokemus, suorastaan raastava. Nousu maen huipulle oli kivaa, mutta luolien edessa meita odotti valtava kasa meluavia intialaisia koululaisturisteja. "Hauskat" pojat luulivat meita amerikkalaisiksi ja huusivat peraamme saddamhusseinia. Ihanaa. Meidan huomioimisen lisaksi typerat koululaiset tukkivat lippuluukun, eivat tietenkaan noudattaneet minkaanlaisia jonotussaantoja ja huusivat koko ajan typeria yhteishuudatuksia. Lopulta paasimme itse "luoliin", jotka olivat lahinna isojen kivenlohkareiden valiin jaaneita koloja. Olihan siella niita seinakirjoituksia, mutta ei niista oikein saanut mitaan irti, kun ilmapiiri oli muuten niin arsyttava. Ilman vaentungosta kokemus olisi saattanut olla miellyttava, ehka jopa hieno. Paatimme lahtea Edakkaleilta mahdollisimman nopeasti seuraavaan kohteeseen.

Sunrise Valley oli miellyttava, koska siella saimme olla rauhassa ja olivathan maisemat oikeasti todella hienoja. Sanoimme jeeppikuskillemme Rajenille, etta haluaisimme valttaa mahdollisen koululaisvaenpaljouden vesiputouksilla, jos vain mitenkaan mahdollista. Rajen ehdotti, etta menisimme vahan pienemmalle vesiputoukselle, koska kaikki turistit olisivat luultavasti isoimmalla vesiputouksella ja saisimme nain ollen olla rauhassa. Nain teimmekin ja se kannatti. Saavuimme Kanthanpara Waterfallsille ja huomasimme jalleen olevamme ainoat ihmiset alueella, JEAH! Menimme tietysti heti uimaan: vesi oli ihanan viileaa ja suolatonta (siis makeaa). nautiskelimme rauhasta, pyorteista ja todellisista tarzan-maisemista ihanassa auringonpaisteessa. Matkasimme vihreiden teeviljelmien lapi takaisin hotellille, josta suuntasimme heti laheisimpaan ravintolaan nauttimaan alyttoman herkullisen paivallisen.

Alkupaivan laimeista kokemuksista huolimatta paiva oli erittain onnistunut. Parhainta retkessa oli ehdottomasti jeeppikuskimme/oppaamme Rajen, joka tarkkaili koko paivan herkeamatta tiensivustoja, puita ja muuta luontoa pysahtyen aina, kun han havaitsi jotain mielenkiintoista. Maistoimme mm. pippuria suoraan puusta, tuoreita teenlehtia, lemongrassia, tuoretta kaardemummaa (AAH), kaivoimme inkivaaria maasta, tutustuimme kahvipensaisiin ja naimme, miten kumipuita kasitellaan. Opimme myos, etta ananas ei kasvakaan puussa vaan pensaassa ja tutustuimme kasviin, jolla voi poistaa myrkyn sienista ja epapuhtauden ihosta. Loysimme myos kasvin, jonka lehdet menivat suppuun, kun sita silitti.

Kerroimme Rajenille halustamme paasta kalastamaan. Han soittikin heti kaverilleen, joka saattaisi jarjestaa meille iltakalastusta kolmannelle luonnonpuistopaivalle. Huomenna selviaa lisaa, toivotaan parasta. Kysyimme myos suistoveneilymahdollisuuksista lahialueilla ja saimme siitakin hyvia neuvoja. Jehei! Jos emme kolua Keralan Backwatersseja taalla, lahdemme kaymaan viela etelampana ennen jouluksi Goalle siirtymista. Vaikka luonnonpuistoon tutustuminen ei ollutkaan niin seikkailullista kuin odotimme, lahdemme huomiselle vedentayteiselle paivalla avoimin mielin. Viidakosta voinee nauttia ilman hikea ja tuskaakin!

Kerala, vihdoinkin.

Paastiinpahan vihdoin Keralaan, HAH! Ei kylla todellakaan niin, kuin oltiin suunniteltu... Intian rautateilla vallitsee omituinen Waiting List -systeemi, jonka mystista merkitysta emme vielakaan ole oikein ymmartaneet. Kuukausi sitten varaamamme ja maksamamme liput Jaipurista Bangaloreen olivat lahtopaivanakin viela Waiting Listilla ja vasta muutama tunti ennen lahtoa selvisi, etta WL-numeromme oli vielakin niin iso, etta emme saaneet lippuja junaan. Kuulemma jo varauspaivana oli selvaa, etta emme saa lippuja, meille siita ei tietenkaan kerrottu mitenkaan. (Rahat palautuvat automaattisesti Eetin tilille). Vitutusta ei tietenkaan vahentanyt se, etta lippuvirkailija kertoi meille, etta jos olisimme paivaa aikaisemmin tehneet varauksen, olisimme saaneet liput. Olimmehan kuukausi ennen matkaa jo monen paivan ajan yrittaneet tehda varausta, mutta lipunvaraussysteemi oli jumissa emmeka olleet saaneet lippuja...

Ajattelimme kuitenkin menna silla junalla vakisin, esittaisimme vaan tyhmia turisteja puhuen suomea jne... Jos meidat heitettaisiin ulos, olisimmehan ainakin paasseet pois Jaipurista, lupaus seikkailusta. Kyselimme kioskimyyjalta varovasti, mika on penalty liputtamatkustamisesta. Joku sakko ja kolme paivaa vankilassa. Ouch, ei kiitos. Han neuvoi meille luukun, jonka lipunmyyjan luultavasti pystyisimme lahjomaan ja saisimme jotkut "vip-paikat" jo taynna olevaan junaan. Jonotus luukulle olisi kestanyt tunteja ja junamme piti lahtea jo puolen tunnin kuluttua, sekaan vaihtoehto ei siis toiminut ja oli keksittava muuta. Lonely Planetin karttasivu vaan esiin ja selvittamaan, mita kautta paasisimme etelaan...

Nopeasti tuli selvaksi, etta etelaan ei paase Jaipurista katevasti menematta Mumbain kautta. Lopulta paadyimmekin ratkaisuun Jaipur-Mumbai, Mumbai-Kozhikode (kylla, olimme Mumbaissa kolme tuntia!). Olimme viela yhden yon Jaipurissa ja lahdimme aamujunalla kohti Mumbaita. Valitettavasti Eeti sairastui pahasti ekana junapaivana ja matkustus oli taynna tuskaa, hikea, oksennusta, ripulia ja kuumetta. Junamatkan aikana selvisi, etta intialaiset kylla matkustavat liputta, jos vaan WL on tarpeeksi pieni. Lipuntarkastaja ohjaa istumaan, jos vapaita paikkoja ilmaantuu matkan aikana. Kukaan ei ollut kuullut mitaan vankilaan joutumisesta. Ilmankos junat ovat aina niin taynna... Ehka jatkossa mekin kaytamme Waiting Listia hyvaksemme tyhmina turisteina. Kahden hikisen junapaivan jalkeen paasimme lopulta Pohjois-Keralaan, Kozhikodeen.

Luulimme, etta Kozhikode olisi pieni rantakaupunki, mutta todellisuudessa taallakin on parisataatuhatta asukasta enemman kuin Helsingissa. Ilmasto on muuttunut radikaalisti: naama valuu hikea yollakin ilman kosteuden ja kuumuuden takia, aivan kuin olisi kevyessa loylyssa koko ajan. Nukkuminen ilman ilmastointia on (lahes) mahdotonta (kokeiltiin viime yona) ja suihkun jalkeen ei ehdi tulla normaalia kuivaa hetkea ennen, kuin on jo ihan hiessa. Koko vartalo on taynna mustia tahroja, kun hiki irrottaa nakymattomat likakerrokset ihosta. Mmm.

Kozhikodessa ei ole paljoakaan turisteja, mika tuntuu aluksi vain hyvalta asialta. Se aiheuttaa kuitenkin myos ongelmia: metsastin eilen pari tuntia sopivan hintaista yopaikkaa, kun kaikki hotellit olivat joko taynna tai eivat ottaneet ulkomaalaisia asiakkaikseen. Keralassa englannin kaytto on myos aika hamaavaa, suurin osa "hotelleista" on oikeasti ravintoloita tai kahviloita. Lopulta tulimme siihen tulokseen, etta emme tule loytamaan enaa huonetta samaan hintaan kuin pohjoisessa, alkaahan nyt olla jo matkustamisen super high season. Taman ei pitaisi kuitenkaan budjettiamme kaataa, saadaan ilmastoitu huone kuitenkin alle 5e/henkilo/yo. Myos pyykinpesupalvelujen ja internet-kahviloiden loytaminen on huomattavasti hankalampaa kuin aikaisemmin.

Emme eilen paasseet viela rannalle asti, koska Eetin oli viela syyta levata sairastelun takia. Tanaan olo on jo parempi ja teemme luultavasti rantakavelyn ja tutustumme paremmin kaupunkiin. Huomenna taalla vietetaan jotain muslimijuhlaa, minka takia kaupat yms. ovat kiinni. Muslimijuhla saattaa olla myos syy siihen, etta kaikki hotellit ovat taynna.

Turisteja taalla ei ole, minka takia heratamme viela enemman huomiota kuin aikaisemmin. Hotellimme vieressa olevalla hedelmatorilla (uskomaton!) kauppiaat morjestavat meita iloisesti ja haluavat katella joka kerran, kun kavelemme torin lapi. Ostin eilen torilta muutamalla eurolla pienen viidakkoveitsen ja repun tayteen hedelmia: kokonaisen ananaksen ja vesimelonin, kilon viinirypaleita, banaaneja, mandariineja... Soin eilen ravintolassa ensimmaisen sea foodin, prawns coconut fry. Ruokalista oli taynna kaikkea niin hyvan kuulosta, etta odotukset Kerala-viikkojemme ruokailua kohtaan ovat erittain korkealla... Kohta lahetaan biitsille haistelemaan meren hajuja ja kokeilemaan, kuinka polttava etelainen aurinko oikein on!

Pushkar Pushkar

Olemme olleet nyt viikon Pushkarissa, pienessa kaupungissa taynna hiekkaa, koyhyytta, uskonnollisuutta ja saastaa. Pushkar on hyvin likainen kaupunki. Intiassa ei ilmeisesti tunneta kasitetta yleinen jatehuolto: roskiksia ei ole missaan ja jatteet keraantyvat kaduille, joista torkykasat harjataan teiden sivuille korkeintaan oman putiikin edesta. Aluksi saatoin kavella kilometreja roska kadessani, koska roskan maahan heittaminen tuntui vaaralta ja kun roskiksia taalla tosiaan ei ole. Lopulta roska oli vaan heitettava muun saastan sekaan.

Pari paivaa sitten keksimme nopeamman ratkaisun tuhota jate: syota roska suoraan lehmalle. Lehmat, siat, koirat ja linnut syovat taalla mita vaan: ruoantahteita, paskaa ja roskia. Elaimia on todella paljon ja samoin niiden ulosteita. Kadulla taytyykin kavella skarppina, ettei astu nukkuvan koiran tai lemuavan paskalajan paalle. Lehmat samoilevat kaduilla kuin huumetokkurassa. Niista ei siis paljon tarvitse valittaa, vaikka muutaman kerran lehma on kylla yrittanyt toytaista minua.

Mina ja Eeti molemmat koimme paljonpuhutun kulttuurishokin vasta kahden viikon matkustamisen jalkeen. Matkan alussa kaikki oli toki todella erilaista ja ihmeellista, mutta emme kokeneet sita stressaavana vaan enemmankin mielenkiintoisena haasteena. Tulin Pushkarissa uudestaan kipeaksi. Fyysisesti heikko olo, muistikuva Jaipurissa tapahtuneesta valtavasta huijausyrityksesta (ja samalla hammennys ja osittainen uskonmenetys ihmisen hyvyytta kohtaan), saastainen likaisuus, jota ei paase pakoon minnekaan (karpasia on sairaasti joka puolella, hienoimmissa hotelliravintoloissakin) seka kuulumiset Suomesta aiheuttivat koti-ikavan ja pohdinnan koko matkustamisen mielekkyydesta. Mita jarkea oli lahtea tanne huijareiden keskelle sairastamaan, vaikka voisi olla kotona treenaamassa soittoa, tekemassa jotain hyodyllista? Kuulo menee liikenteen aiheuttamassa infernaalisessa metelissa ja saatetaan joutua oikeasti vaarallisiin tilanteisiin (uutiset Mumbaista).

Kaiken taman kurjuuden keskelle ilmestyi pelastava enkeli, tablakurssi. Menimme pushkarilaiseen musiikkikouluun Saraswati Music and Dance School:iin tablamestari Birjun oppiin. Ensimmaisena paivana han testasi oppimiskykyamme ja lopulta hyvaksyi meidat oppilaikseen. "But how can you practise if you don't have your own tabla?" Niimpa. Oli siis teetettava omat tablat, eihan sita muuten ole hyotya opiskella. Birju piirsi kattemme aariviivat vihkoseensa, jotta tablantekija osaisi tehda juuri oikean kokoiset rummut meille. Omien tablojen teettaminen maksoi 10 000 rupiaa, eli noin 170 euroa, sisaltaen kantapussin ja postituksen Suomeen.

Kavimme neljana paivana tablakoulussa, jokaisena paivana soittaen noin kaksi tuntia, paivahinta 500 rupiaa (Lonely Planetin hinnasto on vanhentunut). Yhtena iltana kuvasimme myos opetusvideon kamerallani, jossa Birju soitti harjoitukset hitaasti, keskitempossa ja sairaan nopeasti. Me saimme tietysti videomateriaalin itsellemme ilmaiseksi. Birju oli innoissaan meista, ja kun kerroimme opiskelemme musiikkia Suomessa, han ehdotti, etta han voisi tulla Suomeen pitamaan konsertteja ja workshoppeja koulumme kautta. Lupasimme keskustella asiasta koulun paattajien kanssa palattuamme takaisin Suomeen.

Tabla on innostava, mutta erittain vaativa soitin. Samoin Birju, innostava ja vaativa. Toisena paivana mestarimme sanoi minulle: "You have a good memory and you learn quickly but you have a weak tecnique. No problem. Lots of practise". Tarkoitukseni oli ottaa omat tablani mukaan, jotta voisin treenata tekniikkani kuntoon etelan hiekkarannoilla. Harmiksemme rummut eivat ehtineet viela valmiiksi, joten tammikuun puolivalissa posti tuo iloisen paketin kotisuomeen. Matkustaminen on tietysti helpompaa, kun ei tarvitse roudata isoja tabloja mukana.

Tablakurssi nosti mielialan takasin korkeuksiin ja paransi sairaudet, nyt on taas hyva meininki. Kulttuurishokista voi, niin kuin sanotaan, toipua. Viikko Pushkarissa on ollut loppujen lopuksi erittain miellyttava. Pitka oleskelu samassa paikassa on saanut aikaan arkisia rutiineja: samoja kavelyreitteja, paivittain toistuvia "aikatauluja". Ihmiset alkavat muistaa ja moikata muutenkin, kuin vain kauppiaat moikkaavat turisteja. Soimme Pushkarissa myos parhaat ravintolaruuat tahan mennessa.

Lahdemme bussilla tanaan takaisin Jaipuriin ja huomenna Jaipurista massiiviselle kolmen vuorokauden mittaiselle junamatkalle Bengaluruun. On siis aika jattaa karpasten kaupunki taakse ja lahtea kohti uusia seikkailuja.

Kameli on elain.

Kamelit on outoja ja isoja! Oltiin eilen kamelisafarilla, johon kuului yopyminen autiomaassa taivasalla. Lahdimme kameliretkelle kolmen aikaan iltapaivalla ja saavuimme takaisin hotellille tana aamuna kymmenen aikaan. Kahden kamelin lisaksi pakettiin sisaltyi kaksi opasta, jotka huolehtivat opastamisen ja kamelinhoidon lisaksi ruuanlaitosta. Safari maksoi naurettavat 400rupiaa/henkilo eli noin seitseman euroa.

Minun kamelini Moti oli vahan isompi ja nuorempi kuin Eetin, mutta Eetin Shivalla oli hienommat maalaukset naamassa ja kyljissa. En ollut ikina ennen ratsastanut kamelilla, joten jo pelkka istuminen kamelin selassa otuksen noustessa seisomaan oli aika hurjaa. Vaikka kuinka tasapainoilin, oli jokaisen nousun ja laskun kohdalla putoaminen lahella. Vaikea kuvitella, miten aavikolla vastaantulleet elakelaiset turistit olivat paasseet kameleiden selkaan.

Matkalla eramaahan kohtasimme paljon lapsia ja uskomattoman varisiin sareihin pukeutuneita naisia. Jopa eramaassa lapset tulivat heti kerjaamaan. "Hello, ten rupees, ten rupees" tuntuu olevan ensimmainen asia, minka intialaiset lapset oppivat sanomaan englanniksi.

Kun paasimme leirintapaikalle, alkoivat oppaamme valmistaa ruokaa. Kaikki tehtiin aivan alusta, vaikka oltiin eramaassa: chapati-leipien taikinakin aloitettiin jauhoista asti. Leipien valmistus oli muutenkin mielenkiintoista: taikinapalluroiden pinta karistettiin ensin hiilloksessa, joka oli saatu aikaan polttamalla kuivatettua kamelinlantaa. Kun pinta oli kovettunut, kaivettiin hiillokseen kuoppa, johon leipapallurat pudotettiin. Valiin laitettiin hiekkaa ilmeisesti estamaan leipien palamista. Lopulta keko peitettiin lopulla hiilloksella ja leipien annettiin paistua hiilloksen keskella. Hetken paasta pallurat kaivettiin ulos ja puhdistettiin hiekasta hakkaamalla leipaa kivea vasten. Chapati-sampylat maistuivat todella hyvilta ja kaikki hiekka oli karissut pois, vaikka aluksi suhtauduimme paistotapaan hieman epaillen.

Oli niin pimeaa, etta ruoan jalkeen menimme heti nukkumaan, vaikka kello oli vasta puoli kahdeksan. Nukuimme taivasalla ilman telttaa ja makuupusseja, mukanamme oli vain muutama paksu peitto. Aavikolla oli hieno aanimaisema: heinasirkkojen sirinan ja eetin tuhinan lisaksi kamelit korahtelivat ja piehtaroivat hiekassa samalla heiluttaen kulkusia ja kelloja, jotka oli sidottu niiden jalkoihin ja kaulaan. Tahtitaivas oli upea: tuijottelin taivaalla puoli tuntia ja nain kymmenen tahdenlentoa. En hirveasti tieda tahdista, mutta uskon nahneeni myos yhden tahden viimeiset hetket. Tahti kirkastui ja paisui ensin ja lopulta katosi kokonaan.

Aamuratsastuksessa myos opas tuli kamelin selkaan, kun edellisena paivana oppaat olivat kavelleen kamelien vieressa taluttaen ohjaksista. Aamulla paasimme ratsastamaan myos paljon kovempaa vauhtia. Kun kamelini rupesi pomppimaan sivuttain bussin ajaessa ohi, piti minun pitaa toden teolla kiinni etten pudonnut. Rodeo on hullu laji...

Ollaan Pushkarissa viela muutama paiva, ehka kaydaan tabla-kurssilla, jos loydetaan sopiva. Ensi viikolla suuntaamme Jaipurin kautta Etelaan Keralaan. Mumbaihin emme ole menossa pitkaan aikaan, joten terrorismiuutiset eivat pahemmin huolestuta. Ainakaan viela.

Matka McLeod Ganjista Delhiin sujui oikein hyvin. Delhissa meidan oli tarkoitus tutustua tiibetilaiskortteleihin ja syoda siella aamupalaa, mutta saavuimme Delhiin niin aikaisin, etta kaikki paikat olivat viela kiinni. Paatimmekin jatkaa matkaa suoraan Agraan. Emme olleet aamuyosta tarpeeksi skarppina, joten meita kusetettiin aika pahasti bussilippuja hankkiessa ja maksoimme oikeaan hintaan nahden varmaan kolminkertaisen hinnan lipuista. Paasimme kuitenkin Agraan ja samalla opimme, etta omasta nakokannasta ei kannata luopua, vaikka kaikki ihmiset ymparilla vaittaisivatkin toista.

Agrassa meininki oli juuri sita, mita odotettiinkin: armotonta kilpailua ja yritysta huijata kaikessa. Se oli oikeastaan aika huvittavaakin, hintoja saattoi polkea niin alas kuin vain jaksoi, koska vieressa oli aina joku joka suostui kuskaamaan meidat viela vahan halvemmalla. Kaksi ihmista saattoi paasta parin kilometrin matkan kymmenella rupialla eli noin 15:lla sentilla. Tarkoitus oli menna katsomaan Taj Mahalia, mutta loppujen lopuksi tyydyimme katselemaan rakennusta vain kauempaa kattoterassilta.

Agrasta menimme junalla Jaipuriin. Tarkoituksemme siirtya saman vuorokauden sisalla McLeod Ganjista Jaipuriin asti tuntui aluksi aika uskaliaalta, mutta onnistuimme siina erittain hyvin. Olemme muutenkin alkaneet tottua Intia-meininkiin; likaisuus on jo ihan normaalia ja olemme alkaneet erottaa, milloin intialaiset yrittavat huijata meita ja myyda meille jotain ja milloin taas he haluavat vaan jutella silkasta mielenkiinnosta ulkomaalaisia kohtaan. Riksha-kuskitkin voivat olla tosi ystavallisia: kun saavuimme yolla Jaipuriin, emmeka paasseetkaan yopymaan suunnittelemaamme guesthouseen, kulki kuskimme mukanamme pimeilla kujilla niin kauan, etta loysimme yosijan.

Eilinen ilta oli joko osoitus suuresta intialaisesta vieraanvaraisuudesta tai todella suunniteltu kusetusyritys. Pysahdyimme kadulla juttelemaan muutaman intialaisen pojan kanssa ja he veivat meidat tutustumaan intialaiseen musiikkikouluun, jossa paasimme juttelemaan tanssiopettajan kanssa. Taman jalkeen kavimme katukahvilassa juomassa chaita ja syntyi ajatus yhteisesta illanvietosta. Lahdimme autorikshalla yhden pojan kotiin, me ostimme kaupasta bissea ja osa toi ruokaa. Yksi pojista opetti minua tekemaan intialaista Chai-teeta. Ilta eteni mukavasti ja pojat nayttivat, miten kahdesta kilosta vuohen lihaa saa todella herkullista ruokaa. Suunnittelimme menevamme seuraavana paivana yhdessa Monkey-temppeliin ja ehka yhden pojan kyydilla Pushkariin.

Pojat alkoivat kertoa kaverinsa perheyrityksesta, joka myy timantteja ja koruja ulkomaille, mm. Gallerie Lafayettelle. Kun taman kaverin isoveli ilmestyi yhtakkia samaan taloon ja alkoi puhua meille timanttikuljetusdiilista, alkoi halytyskellot soida. Kuulemma turistiviisumin avulla voisimme vieda timantteja maahamme maksamatta veroja ja nain ansaita tuhansia dollareita. Kieltaydyimme kohteliaasti, mutta tyyppi jatkoi ehdottelua huomisesta kaynnista hanen toimistossaan jne... Olimme lukeneet Lonely Planetista juuri taman tapaisesta huijausyrityksesta, jossa kutsutaan kotiin syomaan ja ollaan todella ystavallisia ja nain saavutetaan matkailijan luottamus. Jatkoimme kieltaytymista, soimme erittain herkullisen aterian ja lahdimme. Sovimme poikien kanssa tapaamisen paikkaan, josta lahtisimme yhdessa apinatemppeliin, mutta he eivat ikina tulleet paikalle. Menimme siis kahdestaan temppelikaynnille ja lahdimme bussilla kohti Pushkaria. On vaikea uskoa, etta kaikki pojista olisivat olleet mukana kusetuksessa, he kuitenkin kertoivat paljon elamastaan ja olivat oikeasti kiinnostuneen oloisia meidan tavoistamme. Toisaalta jotkut tavat vaikuttavat nain jalkeenpain aika salamyhkaisilta, kuten heidan toive, ettemme ottaisi kuvia. Kuulemma maanantaisin kukaan ei ota kuvia auringonlaskun jalkeen, mutta tiistaina auringon noustessa ja sen jalkeen voi taas vapaasti ottaa kuvia...

Puskhar vaikuttaa mukavalta paikalta, vaikka taalla onkin aika jannia kieltoja, mm. koko kaupungissa ei saa juoda alkoholijuomia eika syoda ei-vegeruokaa. Tasta huolimatta hotellimme ravintolassa meille tarjoiltiin salaa olutta. Ajattelimme lahtea lahipaivina eramaahan kameliretkelle ja ehka menna johonkin tabla-kurssille, kuulemma taalla kurssit ja soittimet ovat huomattavasti halvempia kuin Etelassa, johon suuntaamme ensi viikolla.

Triund-vuori valloitettu, JEAH!

Kun olin eilen aloittamassa blogin kirjoittelua koko kylasta katosi sahkot. Siisti meininki kun kaduilla ihmiset ja elaimet kavelee toisiaan pain kun kukaan ei naa mitaan! Vahitellen kojuihin ja taloihin alkoi syttya kynttiloita, meillakin oli tunnelmallinen ilta hotellihuoneessa, kun pelattiin korttia otsalamppujen valossa.

Trekkiretkemme Triund-vuorelle onnistui erittain hyvin. Alku naytti vahan pahalta, kun reitti alkoi pitkilla jyrkilla portailla ja nousu tuntui todella raskaalta. Molemmat olimme viela toipilaita ja Eetilla oli ollut viela kuumettakin edellisena iltana. Sanoimme oppaallemme Sarubille, etta edetaan aika hitaasti ja pidimmekin aika paljon taukoja. Siita huolimatta oli lahella, etta Eeti olisi kaantynyt takaisin. Ensimmainen chai-tauko (intialaista teeta) kuitenkin antoi voimia jatkaa ja paatimme toteuttaa retken suunnitelmien mukaan. Hyva niin, silla loppuvaellus sujui ongelmitta ja molemmat kokivat ihmeparannuksen taudeistaan. Talla hetkella olo on siis erittain hyva.

Ensimmainen vaelluspaiva oli sumuinen ja satoi pienia rakeita ja ylempana lunta. Aluksi tama tuntui epareilulta, olimmehan sairastaneet koko viikon hellesaassa ja ensimmainen sadepaiva osui retkemme kohdalle. Loppujen lopuksi saa ei haitannut, silla viileammassa ilmassa oli kevyempi nousta ja seuraavan paivan kirkas saa riitti aivan hyvin maisemien katseluun. Saimme siis kokea seka sumuisen etta aurinkoisen vuoriston.

Yovyimme 2900 metrin korkeudessa kahden hengen teltassa. Yo oli aika kylma, pakkastakin, mutta onneksi trekkiyhtiolta vuokraamamme makuupussit olivat tarpeeksi lampimat. Oppaan, teltan ja makuupussien lisaksi trekkipakettiimme kuului ruoanlaittovalineet seka kokki ruokaa laittamaan. Kaikki valineisto roudattiin vuoren huipulle kolmella aasilla (mielestani ne olivat aaseja, vaikka oppaamme kutsui niita poneiksi). Ilta sujui hyvin, syotiin, kierreltiin vuorta ympari ja katseltiin maisemia. Loppuillan istuimme nuotiolla paikallisten nuorten miesten kanssa ja keskustelimme tyttoystavista, vuorielamasta ja tulevaisuuden suunnitelmista.

Hyisen yon jalkeen, kun olimme lammitelleet aamuauringossa tarpeeksi, lahdimme kaymaan viela hieman korkeammalla, Triund-vuoren huipulla. Ilman ohuuden huomasi siina, etta sama nousuvauhti, jossa olimme alempana pystyneet keskustelemaan vaivatta, hengastytti nyt niin paljon, ettei keskustelusta tullut enaa mitaan ja piti vaan keskittya nousemiseen. Huipulta oli tottakai aivan upeat nakymat. Vaikka poistin kameralla otetuista maisemakuvista puolet on niita edelleenkin aivan liikaa. Korkein kohta, jossa kavimme taisi olla 3300 metrissa.

Alastulo meni paljon nopeammin kuin nousu, mutta oli myos huomattavasti raskaampaa reisille ja pohkeille. Olin lahtenyt liikkeelle kesaisilla kangastossuillani ja tassa vaiheessa jatkuva kivelta toiselle pomppiminen alkoi tuntua jalanpohjissa ja nilkoissa. Huipulla lumi meni myos vaivattomasti lapi kangaskenkien. Jos ja kun lahden joskus pidemmalle trekkireissulle, kannattanee ostaa oikeat vaelluskengat. Kahden paivan retki sujui kylla hyvin nailla ja olikin onnistunut valinta, nyt kun ei tarvitse roudata mukana isoja, tilaavievia vaelluskenkia koko loppumatkaa.

Onnistuimme molemmat polttamaan naamamme auringossa, muita takaiskuja ei matkalla ollut. Hyva meininki siis! Lahdemme tanaan yobussilla Delhiin, josta jatkamme Agraan katsomaan Taj Mahalia. Talla kertaa varmistimme etukateen, etta EMME joudu bussin takaosaan. Bussimatka luulisi sujuvan muutenkin paremmin kun talla kertaa kumpikaan ei ole kuumeessa. Tarkoitus olisi tsekataTaj nopeasti ja jatkaa siita junalla Jaipuriin ja yopya siella. Bussimme lahtee kuudelta ja sita ennen olisi tarkoitus netin kautta loytaa junaliput Agrasta Jaipuriin...

Vuoristo on jeez.

Kipeyden takia ollaan otettu aika rennosti, lepailty ja tehty sita kaikkea kivaa kesatekemista, mika jai meilta intin takia valiin: heratty myohaan, syoty aamupalaa parvekkeella aamuauringossa, luettu kirjoja, pelattu korttia ja otettu aurinkoa, soiteltu, syoty herkkuja, tehty kavelyretkia ja ihailtu mahtavia vuoristomaisemia. Tama kaikki chillailu on tuottanut myos tulosta: alan olla jo aika terve! Joko hengailu samassa kaupungissa Dalai Laman kanssa paransi minut tai sitten se oli se antibioottikuuri...

Harmiksemme Eetin kunto on vuorostaan tanaan heikentynyt. Olemme lahdossa huomenna aamulla kahden paivan trekkireissulle Triund-vuorelle, mutta jos Eetin vointi huononee, saattaa olla etta joudumme perumaan retken. Emme tietysti saa rahojamme laheskaan kokonaan takaisin viime hetken feidauksessa, joten toivotaan parasta vointia meille kaikille!

Intialaisissa ravintoloissa ruoka tulee yleensa nopeasti, mutta harvoin samaan aikaan. Tuntuu jopa etta toista ruokaa ruetaan valmistamaan vasta toisen jo ollessa poydassa! Tahan asti Eeti on saanut AINA ruuat ensimmaisena riippumatta siita kumpi esitti tilauksen ensin. Eilen maisemaravintolassa tapahtui viimein kaanne! Aarimmaisen omahyvainen ja tyytyvainen ilmeeni ei siis johdu pelkastaan taivaallisesta ruuasta. http://picasaweb.google.co.in/ilkkarol/IlkanJaEetinIntianMatka#. Tuntuu, etta intialaiset uppopaistavat kaiken. Overeimmat makukokemukset tasta ovat olleet uppopaistettu sokeririnkula Jalebis katukojusta New Delhista ja uppopaistettu keitetty kananmuna taalla McLeod Ganjissa.

Kohti Pohjoista.

No niin, nyt se alkaa! Viimeisena Delhi-paivana iski kamala kuumetauti, juuri sopivasti matkustuspaivana. Bussimatka Delhista Dharamsalaan oli aivan perseesta, kamalin kokemus ikina! Bussi tietysti oli muutaman tunnin myohassa, mita odotettiinkin, mutta hytiseminen kuumehoureissa meluisalla kadulla Delhissa ei ollut kovin kivaa.

Kun bussi vihdoin saapui meidat ohjattiin istumaan viimeiselle penkille bussin taakse. ALKAA IKINA MENKO BUSSIN TAKAOSAAN! Kuskin ajotyylin, auton ja tien kunnon takia meininki oli lahempana moshpittia kuin bussimatkustamista. Takapenkki oli tarkoitettu neljalla mutta meita istui siella kuusi, eeti istui nepalilaisen miehen ja japanilaisen turistipojan valissa, mina toisen japanilaisen ja nepalilaisen vanhemman miehen valissa. Yobussissa kun oltiin yritettiin tietysti nukkua, mutta selkanoja oli vino eteenpain ja nojailu edessa olevaan penkkiin aiheutti jokaisen toyssyn kohdalla epamiellyttavan iskun milloin mihinkin kohtaa naamaa. Otsa on mustelmilla ja selka muuten vaan paskana... Noin tunnin valein pysahdyimme korjaamaan/vaihtamaan bussin renkaita.

Pohjoisessa on yllattavan kylma, noin 10 astetta ainakin oisin. Emme olleet varautuneet tahan, joten loppumatka bussilla oli myos todella kylma. Kun jotkut valopaat halusivat viela pitaa ikkunoita auki oli maanpaallinen helvetti valmis. Matka kesti ilta puoli viidesta aamu seitsamaan, enka todellakaan halua kokea samanlaista hoykytysyota uudestaan. Ainakaan hirveassa kuumetaudissa.

No se valittamisesta! Paastiin tosiaan aamulla seitsaman aikaan Dharamsalaan, josta otimme heti taksin viereiseen kylaan McLeod Ganjiin. Kyla on 1700 metrin korkeudessa oleva traveller-keskus. Free Tibet-asenne ja hippimeininki on aika vahvasti lasna. Kadulla vastaan kavelee punaisiin kaapuihin pukeutuneita munkkeja ja hipit hengailevat vuoristomajoissa ja soittelevat kitaraa. Heh. Suuntasimme suoraan Green Hotelliin, josta olimme kuulleet kehuja. Hotelli on aika taynna mutta saimme huoneen, jossa on jaetut vessa- ja suihkutilat kaytavalla. Suihkusta tuskin tulee lamminta vetta ja vessa tosiaan on reika lattiassa joka itse asiassa ei edes veda. Huone on aika vaatimaton, sanky ja lamppu katossa, mutta ihan riittava, varsinkin kun maksamme huoneesta alle 1,5 euroa per tyyppi.

Suunnitelmissa on nyt ottaa rauhallisesti muutama paiva ja katsoa, jos vaikka tauti hellittaisi. Kaymme ainakin vesiputouksen takana olevaan luolaan rakennetussa kahvilassa, josta intialainen tytto kertoi meille aamupalalla. Kunnon kohetessa lahdemme varmaan pienelle trekkikierrokselle.

Toinen paiva Delhissa.

Maailma on kylla pieni paikka! Eilen kun lahdettiin etsimaan iltaruokaa tormasimme suomalaiseen Eeroon, joka opasti meidat hyvaan ravintolaan, jossa oli kaynyt jo muutaman kerran aikaisemmin. Eero on kierrellyt muutaman kuukauden maailmaa ja tuli Intiaan kaytyaan Australiassa, Fitzilla ja Japanissa. Seuraavaksi ilmeisesti Kiinaan... Selvisi etta Eerokin on Turusta, kaynyt Luostarivuoren lukion ja asuu lahes naapurissa Uudenmaankadun ja vahahameenkadun risteyksessa! Delhissa han majailee samassa hostellissa kanssamme. Maailman pienuus huomattin myos siina etta illallisemme aikana Metropolis-ravintolaan saapui hollantilaiset matkaajat, Malika ja Lotte, joihin olimme tutustuneet jo lentokoneessa. Paikka oli muutenkin taynna lansimaalaisia matkaajia, ilmeisesti ravintolasta oli suositus Lonely Planetin kirjassa.

3,5 tunnin aikaero vaikuttaa yllattavan paljon, emmeka oikeen saaneet nukutuksi viime yonna ilmastoinnista ja korvatulpista huolimatta. Puoli kahdeksalta aamulla herasin kun ulkoa kuului hirveaa pauketta, rumpujen soittoa ja laulua. Talomme ohitse meni ilmeisesti jokin juhlakulkue. Eetin mukaan sama kuvio oli kayty lapi jo viiden aikaan, mita itse en huomannut ollenkaan. Olin siis ilmeisesti kuitenkin nukkunut vahan.

Vaikka olemme syoneet aika estottamasti kaikkea vastaantulevaa olemme molemmat viela aivan terveita, vatsa toimii jopa paremmin kuin Suomessa! Saa nahda kuinka kauan tata ihanuutta kestaa... Taalla tulee muutenkin syotya huomattavasti vahemman kuin Suomessa. Mausteinen ruoka ja lammin ilma vaikuttavat kyllaisyyteen. Huomenna lahdemme bussilla viidelta illalla kohti Dharamsalaa, matkan pitaisi kestaa 13 tuntia. Kohta lahdetaan taas etsimaan syotavaa.

Matka alkaa!

Lento sujui mainiosti. Jo lentokoneessa tutustuimme uusiin tyyppeihin, vieressamme istuviin hollantilaisiin naistravellereihin. Matkasuunnitelmamme olivat yllattavan samanlaisia, joten vaihdoimme sahkopostiosoitteet, jos vaikka halutaan tormata uudelleen.

Kaikki on sujunut yllattavan hyvin! Airport pickup hoitui ongelmitta kun spottasimme yleisomassasta pienen miehen "smyle inn, mr eeti nieminen" -kyltin kanssa. Intia meininki alkoi samantien; ehdimme ajaa autolla kymmenen metria kun toottayssirkus alkoi. Liikenne oli juuri sita mita odotettiinkin, kuskit kaahaavat kaheksaakymppia nelja rinnakkain kahden kaistan levysella tiella ja tunkevat aina pienimpaankin valiin riippumatta siita onko tilaa vai ei. Automatka oli muutenkin makee; punainen aurinko hohkasi sumuisen taivaan paalla, apinat ja lehmat hengailivat tienreunoilla ja radiosta tuli intialaista perinnemusaa. Kuski tietysti yritti kusettaa ottamalla hinnan jo autossa vaikka se olisi pitanyt maksaa hostellissa mutta onneksi Smyle Inn:n tyypit on just mahtavia ja lupasivat selvittaa asian kuskin kanssa, ei siis tuplamaksamista. Ollaan saatu myos hyvia neuvoja jatkoyhteyksista henkilokunnalta.

Taalla on outo lian ja savun haju. Eetin kanssa mietittiin, mika haju oikein on ja paatimme etta hajua kuvaa parhaiten sana mystinen. Intialaisten puheesta ei oikeen saa selvaa ja avuntyrkyttajia ja huijaajia parveilee koko ajan ymparilla mutta siihen alkaa jo tottua. Tinkaaminen oli aluksi tosi saalittavaa mut ollaan nyt yritetty vahan skarpata ja ollaan valilla saatu jo puolet hinnasta pois. Sekaan luultavasti ei oo lahellakaan ns. oikeaa hintaa.

Nautittiin jo ensmaset katuruuat eika viela ainakaan olla tultu kipeiks. Hyvan makusta, kyllakin aika epamaarasen nakosta. Eeti juksattiin korjauttamaan kenkansa ja nautittiin intialaista teeta, chaita austraalialaisen travellerimiehen kanssa. Muuten on lahinna lepailty kun ei pystytty nukkumaan lentokoneessa yhtaan. Kohta varmaan lahetaan taas ettimaan jotain syotavaa...

Ollaan viela kaks yota delhissa ja suunnataan sitten kohti Pohjoista.