Tarkoituksenamme oli ottaa jouluaatto iisisti ja bilettaa joulupaivana, mutta kuinkas sitten kavikaan. Paadyimme jouluaattona Anjunan reivipileisiin ja palasimme sielta takaisin Aramboliin kukin eri tavoin. Sain aamuviidelta (hukattuani kaikki muut) loistavan idean kavella yksin Anjunasta Aramboliin saastaakseni rahaa. Vasta myohemmin, katsottuamme karttaa Arambolissa, tajusimme, kuinka epatoivoinen yritykseni oli. Jos olisin tajunnut, etta etaisyys on yli 50 km, olisin ehka miettinyt muita vaihtoehtoja uudestaan, mutta tietamattomana ja seikkailunhaluisena lahdin kavelemaan rantaa pitkin.
Ranta muuttui nopeasti kivikkoiseksi ja vaaralliseksi ja minun oli pakko siirtya kavelemaan teita pitkin. Rantasandaalini hiersivat jo niin pahasti, etta minun piti kavella ilman kenkia ja lopulta jalkani olivat niin ruhjeissa ja veressa, etta piti luovuttaa ja ottaa bussi seuraavalta biitsilta Vagatorista. Muutaman bussimatkan jalkeen paadyin Aramboliin ja menin nukkumaan bambumajaamme. Eeti seikkaili Aramboliin omia reitteja ja ilmestyi majaamme joskus neljan aikaan iltapaivalla.
Joulupaivan ja muut joulupyhat otimme rennosti loikoillen ja jouluaatosta toipuen. 28.paiva lahdimme heti aamusta skootterillamme ajamaan kohti Palolemia ja matkaan menikin koko paiva. Seuraavakin paiva meni ajellessa, kun meidan piti palauttaa pyora takaisin Calanguteen. Palolem oli taynna turistimeininkia ja -perheita, ja paatimme, ettemme enaa palaisi sinne.
Sen sijaan paatimme menna Candolimiin, jossa oli meneillaan Sunburn-festivaalin viimeinen paiva. Mainoksen mukaan Sunburn on Aasian isoin festari ja siksi myos kokemisen arvoinen. Rankan ajon uuvuttamina paatimme jattaa itse festarialueen tapahtumat valiin, levata paivalla ja menna vasta festareiden afterpartyihin kymmenelta. Liput jatkopileisiin olivat torkean kalliit (2500rupiaa) ja paatimmekin kokeilla aidan yli kiipeamista. Se onnistui melkein liiankin helposti. Sisalla bileissa huomasimme, etta muu porukka tuntui olevan rikkaampaa vakea, mika nakyi mm. heidan tavassaan torsata rahaa baarin antimiin silti nauttimatta annoksia loppuun. Tama tietysti sopi meidan sniiduilubudjettiin vallan mainiosti ja tulimme molemmat kyllaisiksi loytamistamme (koskemattomista) pizzaslaisseista. Itse pileet olivat jeez, paasimme harjoittelemaan uusia tanssimuuveja reivihuoneessa ja pitamaan muutenkin hauskaa.
Uuden vuoden meinaamme viettaa Anjunassa, vaikka jouluaaton jalkeen olimmekin paattaneet, ettemme enaa palaisi tanne. Kamppamme edessa asuu koiraperhe ja olemme hengailleet muutaman paivan neljan pienen koiranpennun kanssa. Olemme kyllastyneet helppoon turistimeininkiin ja lokoilyyn ja lahdemmekin varmaan aika pian uuden vuoden jalkeen eteenpain kohti Hampia.
Wednesday, December 31, 2008
Tuesday, December 23, 2008
Goa
Huhuista huolimatta paatimme lahtea jouluksi Goalle. Paatimme pysahtya ensimmaiseksi Goan paakaupunkiin Panjimiin tarkoituksenamme tavata kaverimme Teea (konsalta). Teealla oli saapumispaivanamme laulukeikka ystaviensa kanssa viiden tahden luksushotellissa ja menimme tietysti kuuntelemaan. Meininki hotellissa oli kovin erilaista, mihin olimme tottuneet: meilla oli molemmilla paalla rantasandaalit ja epamaaraiset "traveller"-kuteet, minka takia meita ei meinattu paastaa ensin edes sisaan. Lopulta saimme vakuutettua vartijan, etta hotellissa todella on konsertti, jossa ystavamme esiintyy, ja saimme luvan siirtya itse turvatarkastukseen. Kavelimme lapi portista (tietysti piippasi) ja saatuamme kassimme takaisin tarkemmasta syynista saatoimme asettua hulppeaan aularavintolaan siemailemaan ylihintaista olutta. Itse konsertti oli mukava ja joululaulut kohottivat joulumielta, jota aikaisemmin ei oikeastaan ole ollutkaan jouluvalmisteluiden jaatya kohdaltamme kokonaan pois.
Teean joulunaika on niin kiireinen ja han ei ehtisi pitaa meille seuraa, joten paatimme lahtea viettamaan joulua muualle. Vuokrasimme skootterin viikoksi ja lahdimme ajelemaan kohti Pohjois-Goaa. Ajelu oli ekaksi aika kuumottaa, Intiassahan ajetaan vasemmalla puolella ja liikenne on muutenkin kovin kaoottista. Selvisimme kuitenkin haaveritta Aramboliin, jossa ajattelimme olla ainakin joulupyhien ajan.
Goan ilmapiiri on vahemman turistinen ja rappioitunut kuin pelkasin. Ainakin alkutunnelmat ovat hyvat, vaikkakin vahan epamaaraiset taman hetkisen poliittisen tilanteen takia. Taalla on peruttu pileita ja laitettu paikkoja kiinni terroristi-iskujen pelossa: Goa on iso tulonlahde joulunaikaan ja paikka on taynna ulkomaalaisia turisteja, siis potentiaalinen iskukohde. Tama on tietysti pelottanut turisteja pois ja nain ollen vahentanyt high seasonia. Meille hyperturismin vahentyminen on hyva asia, koska nyt majoitusmahdollisuuksia on enemman ja hintataso normaalimpi. Intialaisten talous puolestaan on aivan kuralla, mika nakyy mm. taksikuskien vihaisuutena, kun yrittaa vahan tinkailla hinnoista.
Liikkeella on myos huhuja, etta pileet pidetaan kielloista huolimatta. Jarjestajilla on juhlinnassa niin isot rahat kiinni, etta pileita ei vaan voi perua ja ratkaisuksi on loydetty poliisien lahjominen. Goan kuuluisat piletysrannat eivat siis hiljenekaan uudeksi vuodeksi, mika ei ole pelkastaan hyva tai huono juttu. Intialaiset viranomaiset ovat ottaneet isku-uhan silti myos tosissaan: eilen naimme Panjimin rannalla joukon raskaasti aseistettuja sotilaita vahtimassa meininkia. Saa nahda, mita tasta kehittyy...
Loppukevennys: itse Pelle Miljoona kaveli juuri sisaan samaan nettikahvilaan. Hauskaa joulua kaikille!
Teean joulunaika on niin kiireinen ja han ei ehtisi pitaa meille seuraa, joten paatimme lahtea viettamaan joulua muualle. Vuokrasimme skootterin viikoksi ja lahdimme ajelemaan kohti Pohjois-Goaa. Ajelu oli ekaksi aika kuumottaa, Intiassahan ajetaan vasemmalla puolella ja liikenne on muutenkin kovin kaoottista. Selvisimme kuitenkin haaveritta Aramboliin, jossa ajattelimme olla ainakin joulupyhien ajan.
Goan ilmapiiri on vahemman turistinen ja rappioitunut kuin pelkasin. Ainakin alkutunnelmat ovat hyvat, vaikkakin vahan epamaaraiset taman hetkisen poliittisen tilanteen takia. Taalla on peruttu pileita ja laitettu paikkoja kiinni terroristi-iskujen pelossa: Goa on iso tulonlahde joulunaikaan ja paikka on taynna ulkomaalaisia turisteja, siis potentiaalinen iskukohde. Tama on tietysti pelottanut turisteja pois ja nain ollen vahentanyt high seasonia. Meille hyperturismin vahentyminen on hyva asia, koska nyt majoitusmahdollisuuksia on enemman ja hintataso normaalimpi. Intialaisten talous puolestaan on aivan kuralla, mika nakyy mm. taksikuskien vihaisuutena, kun yrittaa vahan tinkailla hinnoista.
Liikkeella on myos huhuja, etta pileet pidetaan kielloista huolimatta. Jarjestajilla on juhlinnassa niin isot rahat kiinni, etta pileita ei vaan voi perua ja ratkaisuksi on loydetty poliisien lahjominen. Goan kuuluisat piletysrannat eivat siis hiljenekaan uudeksi vuodeksi, mika ei ole pelkastaan hyva tai huono juttu. Intialaiset viranomaiset ovat ottaneet isku-uhan silti myos tosissaan: eilen naimme Panjimin rannalla joukon raskaasti aseistettuja sotilaita vahtimassa meininkia. Saa nahda, mita tasta kehittyy...
Loppukevennys: itse Pelle Miljoona kaveli juuri sisaan samaan nettikahvilaan. Hauskaa joulua kaikille!
Thursday, December 18, 2008
Varkala
...ja jatkuu. Backwaterssit olivat siis hienot, vaikka emme paasseetkaan pintaa syvemmalle. Turistimeininki siis, mut hienoa oli. Laivareissun jalkeen olimme vahan epatietoisia jatkosuunnitelmista ja jonkun paahanpistoksen myota paadyttiin bussilla Varkalaan.
Varkala on pieni rantakyla Etela-Keralassa, josta on kuva Lonely Planetissa, mika tarkoittaa tietenkin sita, etta paikka on turismin syvasti turmelema. Kauhuissamme olemme lukeneet ruokalistoja ravintoloissa, joissa tarjoillaan hampurilaisia, pihveja ja PEKONIA! Uskonnolliset periaatteet hylataan, kun tarjolla on tarpeeksi rahaa... Ravintoloilla ei tunnu myoskaan olevan alkoholi-lupia. Bissea kylla myydaan, mutta se tarjoillaan poydan alle tarkastajien pelossa. Joillain ravintoloilla on myos laajat drinkkilistat luvattomuudesta huolimatta. Lisaksi monet tarjoilevat iltaohjelmaa, mm. tulennielijoita ja nuoria tanssijapoikia (ihanien ysarihittien saestamina).
Haluttais opetella surffausta, mut ei olla loydetty viela surffikursseja lautavuokrauksesta puhumattakaan. Aallot taalla olis kylla sopivan pienia meille alkajille. Joulun ajan suunnitelmat ovat viela aika auki, ehka Goalle. Ollaan kuultu huhuja kylla, etta siella ois jouluna paikat kiinni terroristihyokkaysten pelossa, joten ei tieda kuinka siistia siella sitten on... Taidamme siis pysya Varkalassa, ainakin muutama paiva, kunnes keksimme jotain muuta.
Varkala on pieni rantakyla Etela-Keralassa, josta on kuva Lonely Planetissa, mika tarkoittaa tietenkin sita, etta paikka on turismin syvasti turmelema. Kauhuissamme olemme lukeneet ruokalistoja ravintoloissa, joissa tarjoillaan hampurilaisia, pihveja ja PEKONIA! Uskonnolliset periaatteet hylataan, kun tarjolla on tarpeeksi rahaa... Ravintoloilla ei tunnu myoskaan olevan alkoholi-lupia. Bissea kylla myydaan, mutta se tarjoillaan poydan alle tarkastajien pelossa. Joillain ravintoloilla on myos laajat drinkkilistat luvattomuudesta huolimatta. Lisaksi monet tarjoilevat iltaohjelmaa, mm. tulennielijoita ja nuoria tanssijapoikia (ihanien ysarihittien saestamina).
Haluttais opetella surffausta, mut ei olla loydetty viela surffikursseja lautavuokrauksesta puhumattakaan. Aallot taalla olis kylla sopivan pienia meille alkajille. Joulun ajan suunnitelmat ovat viela aika auki, ehka Goalle. Ollaan kuultu huhuja kylla, etta siella ois jouluna paikat kiinni terroristihyokkaysten pelossa, joten ei tieda kuinka siistia siella sitten on... Taidamme siis pysya Varkalassa, ainakin muutama paiva, kunnes keksimme jotain muuta.
Backwaters
Houseboat-retki Keralan Backwaterseille oli todella hieno. Olimme kahdestaan valtavassa veneessa (veneeseen olisi kevyesti mahtunut 15 henkea) ja meita kahta palvelemassa oli taitava kokki ja tietenkin laivan kuljettaja. Olimme aluksi nolostuneita luksustasoisesta palvelusta, olisimmehan tyytyneet mielellamme vaatimattomampaankin, mutta tietysti paatimme nauttia rahojemme vastineesta taysilla ja elaa paivan kuin kuninkaat. Okyily olikin mukavaa: loikoilimme laivan penkeilla nauttien kirjoista, korttipeleista, mahtavasta jokisuistosta ja herkuista, joita laivakokkimme tarjoili meille vahan valia. Illalla pysahdyimme pienen kylan kohdalla ja yovyimme laiturissa. Joen vesi oli todella lamminta ja suolatonta, minka takia iltauinti oli oikein miellyttava. Taas meille oli luvattu kalastusta ja taas "paasimme" onkimaan, talla kertaa kaytimme syottina paahtoleipaa. Emme odottaneet kalastukselta talla kertaa mitaan edellisesta viisastuneina, joten emme siis joutuneet pettymaankaan. Ongimme hetken, mutta saaliin puutteen vuoksi kyllastyimme nopeasti. Nyt tulee sahkokatko, taytyy jatkaa myohemmin...
Monday, December 15, 2008
Syvemmalle Keralaan
Toisena viidakkopaivana kavimme ensin Pookod-jarvella. Jarvi oli ihan mukava, lumpeita ja lintuja, suomalaisille tosin jarven nakeminen ei ole mitaan kovin uutta. Lahdimme pois, kun meluavat koululaisturistit tulivat mekastamaan pedalboatteineen.
Rajen noudatti taas toivettamme turistimassojen valttamisesta ja vei meidat katsomaan padon sijaan padon takia veden alle jaanytta laaksoa. Maisemat olivat upeita ja vedesta torrottavat viela pystyssa olevat puut hienoja. Kavaisimme myos itse padon edessa olevalla lippuluukulla, mutta kun huomasimme rykelman isoja turistibusseja mutkan takana, lahdimme pois nousematta edes autosta.
Jalleen kerran paivan viimeinen kohde oli selkeasti paras. Kuruva Islandin metsaiset maisemat ja ymparilla virtaavat viidakkojoet olivat hienoja. Kiipeilimme kappyrapuissa ja ylitimme vesialueita paljain jaloin kivelta kivelle pomppien. Turisteja oli aika paljon, mutta onnistuimme valttelemaan muita alueen laajuuden ansiosta. Ihmismassojen siirto saarelta takaisin toiselle rannalle oli todella hidasta (vain kaksi pienta soutuvenetta) ja siksi aika raastavaa. Saarivierailun jalkeen Rajen vei meidat syomaan kavereidensa kotiruokaravintolaan, jossa soimme perinteisen keralalaisen aterian palmunlehdelta tarjoiltuna.
Kolmantena paivana nousimme Chembra Peakille parin kilometrin korkeuteen. Oppaamme kiipesi hirveata tahtia taukoja pitamatta ja mina ainakin olin ihan puhki jo ennen puolivalia. Loppumatkasta oppaammekin alkoi vasahtaa ja nousu helpottui. Oli aika tuulinen paiva ja tuuli tuntui vilpoiselta. Hamaannyimme ja unohdimme laittaa aurinkorasvaa ja tuloksena molemmat polttivat niskansa ja naamansa, taas.
Iltapaivalla Rajen vei meidat kalastusretkelle, joka osoittautui taydelliseksi farssiksi. "Kalastajat" eivat tuntuneet tietavan mitaan kalastamisesta, olivat kannissa ja eivat tuntuneet edes olevan hapeissaan nolosta tilanteesta. Rajen oli tottakai todella pahoillaan epaonnistuneesta jarjestelysta. Jouduimme kuitenkin maksamaan luuserikalastajille "retkesta", koska Rajen oli jo tehnyt sopimuksen eika voinut peraantya. Nelja euroa molemmilta ei toki ollut suuri menetys, mutta periaatteellisesti olisimme halunneet lahtea maksamatta mitaan.
Kalastusfarssista kettuuntuneina halusimme lahtea Kalpettasta mahdollisimman pian ja paatimmekin lahtea jo samana iltana. Odottelimme bussipysakilla muutaman tunnin yobussia, jota ei hotellivirkailijan lupauksista huolimatta koskaan tullut. Paatimme hypata seuraavaan bussiin, jolla paasisi takaisin Kozhikodeen, josta taas luultavasti olisi enemman yhteyksia etelammas. Naita busseja menikin ohi koko ajan, mutta ne eivat pysahtyneet kohdallamme, koska bussit olivat jo niin taynna. Puolenyon aikaan muutaman epatoivoisen tunnin jalkeen olimme luovuttamassa ja lahdossa takaisin hotellille, kun vihdoin yksi busseista pysahtyi. Vakivaltaa ja raakaa lihasvoimaa kayttaen kynsimme tiemme lapi hentojen intialaisten ja paasimme lopulta sisalle bussiin. Bussi oli kuitenkin jo niin taynna, etta suurin osa samalla tulleista ihmisista heitettiin takaisin kadulle, mutta me jaimme itsepintaisesti istumaan bussin lattialle rinkkojemme taakse piiloutuneena. Bussi lahti liikkeelle, ostimme liput ja matkustimme Kozhikodeen teraksisella lattialla nukkuen.
Saavuimme kahden aikaan (yolla) Kozhikodeen ja selvisi, etta seuraava bussi Trivandrumiin lahtisi vasta neljalta. Lippuja ei taaskaan saanut ostettua etukateen, joten nukuimme asemalla puolitoista tuntia ja rupesimme valmistautumaan seuraavaan bussiinryntaamiseen. Kysyin samasta toimistosta kuin aikaisemmin, mista laiturilta se neljalta lahteva bussi lahtee ja sain vastaukseksi, etta sellaista bussia ei olekaan ja etta seuraava bussi Trivandrumiin lahtee vasta 5.30. Huolestuimme hieman, mutta paatimme jatkaa bussin etsintaa. Lopulta bussi loytyikin (ja lahti neljalta), loysimme istumapaikat ja jatkoimme unia. Sekavan yon jalkeen paadyimme kohteeseemme Alleppeyhin klo 11.
Alleppey on taas huomattavati turistisempi kaupunki, joka on tietylla tavalla helpottavaa: nettikahviloita loytyy ja rannalla saamme olla rauhassa keraamatta ylenpalttista huomiota. Tulimme Alleppeyhin, jotta voisimme tutustua niihin paljon puhuttuihin Keralan Backwatersseihin. Lahdemmekin huomenna kahdentoista aikaan Houseboat-ajelulle ja palaamme takaisin seuraavana aamuna. Lupaukset matkanjarjestajilta ovat aika suuret, samoin ovat meidan odotuksemme.
Rajen noudatti taas toivettamme turistimassojen valttamisesta ja vei meidat katsomaan padon sijaan padon takia veden alle jaanytta laaksoa. Maisemat olivat upeita ja vedesta torrottavat viela pystyssa olevat puut hienoja. Kavaisimme myos itse padon edessa olevalla lippuluukulla, mutta kun huomasimme rykelman isoja turistibusseja mutkan takana, lahdimme pois nousematta edes autosta.
Jalleen kerran paivan viimeinen kohde oli selkeasti paras. Kuruva Islandin metsaiset maisemat ja ymparilla virtaavat viidakkojoet olivat hienoja. Kiipeilimme kappyrapuissa ja ylitimme vesialueita paljain jaloin kivelta kivelle pomppien. Turisteja oli aika paljon, mutta onnistuimme valttelemaan muita alueen laajuuden ansiosta. Ihmismassojen siirto saarelta takaisin toiselle rannalle oli todella hidasta (vain kaksi pienta soutuvenetta) ja siksi aika raastavaa. Saarivierailun jalkeen Rajen vei meidat syomaan kavereidensa kotiruokaravintolaan, jossa soimme perinteisen keralalaisen aterian palmunlehdelta tarjoiltuna.
Kolmantena paivana nousimme Chembra Peakille parin kilometrin korkeuteen. Oppaamme kiipesi hirveata tahtia taukoja pitamatta ja mina ainakin olin ihan puhki jo ennen puolivalia. Loppumatkasta oppaammekin alkoi vasahtaa ja nousu helpottui. Oli aika tuulinen paiva ja tuuli tuntui vilpoiselta. Hamaannyimme ja unohdimme laittaa aurinkorasvaa ja tuloksena molemmat polttivat niskansa ja naamansa, taas.
Iltapaivalla Rajen vei meidat kalastusretkelle, joka osoittautui taydelliseksi farssiksi. "Kalastajat" eivat tuntuneet tietavan mitaan kalastamisesta, olivat kannissa ja eivat tuntuneet edes olevan hapeissaan nolosta tilanteesta. Rajen oli tottakai todella pahoillaan epaonnistuneesta jarjestelysta. Jouduimme kuitenkin maksamaan luuserikalastajille "retkesta", koska Rajen oli jo tehnyt sopimuksen eika voinut peraantya. Nelja euroa molemmilta ei toki ollut suuri menetys, mutta periaatteellisesti olisimme halunneet lahtea maksamatta mitaan.
Kalastusfarssista kettuuntuneina halusimme lahtea Kalpettasta mahdollisimman pian ja paatimmekin lahtea jo samana iltana. Odottelimme bussipysakilla muutaman tunnin yobussia, jota ei hotellivirkailijan lupauksista huolimatta koskaan tullut. Paatimme hypata seuraavaan bussiin, jolla paasisi takaisin Kozhikodeen, josta taas luultavasti olisi enemman yhteyksia etelammas. Naita busseja menikin ohi koko ajan, mutta ne eivat pysahtyneet kohdallamme, koska bussit olivat jo niin taynna. Puolenyon aikaan muutaman epatoivoisen tunnin jalkeen olimme luovuttamassa ja lahdossa takaisin hotellille, kun vihdoin yksi busseista pysahtyi. Vakivaltaa ja raakaa lihasvoimaa kayttaen kynsimme tiemme lapi hentojen intialaisten ja paasimme lopulta sisalle bussiin. Bussi oli kuitenkin jo niin taynna, etta suurin osa samalla tulleista ihmisista heitettiin takaisin kadulle, mutta me jaimme itsepintaisesti istumaan bussin lattialle rinkkojemme taakse piiloutuneena. Bussi lahti liikkeelle, ostimme liput ja matkustimme Kozhikodeen teraksisella lattialla nukkuen.
Saavuimme kahden aikaan (yolla) Kozhikodeen ja selvisi, etta seuraava bussi Trivandrumiin lahtisi vasta neljalta. Lippuja ei taaskaan saanut ostettua etukateen, joten nukuimme asemalla puolitoista tuntia ja rupesimme valmistautumaan seuraavaan bussiinryntaamiseen. Kysyin samasta toimistosta kuin aikaisemmin, mista laiturilta se neljalta lahteva bussi lahtee ja sain vastaukseksi, etta sellaista bussia ei olekaan ja etta seuraava bussi Trivandrumiin lahtee vasta 5.30. Huolestuimme hieman, mutta paatimme jatkaa bussin etsintaa. Lopulta bussi loytyikin (ja lahti neljalta), loysimme istumapaikat ja jatkoimme unia. Sekavan yon jalkeen paadyimme kohteeseemme Alleppeyhin klo 11.
Alleppey on taas huomattavati turistisempi kaupunki, joka on tietylla tavalla helpottavaa: nettikahviloita loytyy ja rannalla saamme olla rauhassa keraamatta ylenpalttista huomiota. Tulimme Alleppeyhin, jotta voisimme tutustua niihin paljon puhuttuihin Keralan Backwatersseihin. Lahdemmekin huomenna kahdentoista aikaan Houseboat-ajelulle ja palaamme takaisin seuraavana aamuna. Lupaukset matkanjarjestajilta ovat aika suuret, samoin ovat meidan odotuksemme.
Friday, December 12, 2008
Wyanad Wildlife Sanctuary
Lahdettiin Kozhikodesta laheiseen kylaan Kalpettaan luettuamme Lonely Planetista, etta sielta kasin olisi helppo tutustua laheiseen luonnonpuistoon. Bussimatka sujui joutuisasti nauttien ihanista maisemista ja lampimasta viidakkotuulesta.
Kalpetassa suuntasimme heti (yopaikan loytymisen jalkeen) DTPC Officeen selvittamaan, mita kaikkea voisimme sisallyttaa viidakkoretkeemme. Olimme suunnitelleet monen paivan mittaista vaellusta viidakossa sisaltaen tietysti muutaman yon viettamisen luonnon keskella. Harmiksemme meille kuitenkin kerrottiin, etta luonnonpuistoalueella ei saakaan yopya. Se siita extremekokemuksesta. Olimme siis pakotetut tutustumaan alueeseen paivanmittaisina retkina. Suunnittelimme avuliaan virkailijan kanssa ohjelmat kolmen paivan ajalle: ensimmaisena paivana nakisimme villielaimia, Edakkal Cavesit, Sunrise Valleyn ja vesiputouksen, toisena paivana kavisimme Pookod-jarvella, Karapuzha Damilla ja Kuruva-saarella ja kolmantena paivana kiipeaisimme Chembra Peakille. Ensimmaisena ja toisena paivana meilla olisi jeeppi, kuljettaja ja opas, kolmantena paivana liikkuisimme omatoimisesti.
Herasimme tanaan aamulla 5:30, villielaimia kun on kuulemma parasta spottailla aamuvarhain. Yrityksesta huolimatta elainsaldo oli aika kehnonlainen. Naimme paljon peuroja, muutaman jattioravan, termiittikekoja, riikinkukkoja ja papukaijoja, mutta villinorsut tiikereista puhumattakaan jaivat nakematta. Porttien lahella kahleissa olleet kotinorsut olivat toki hienoja, mutta villinorsulauma olisi ollut tottakai hienompi kokemus. Jeeppiajelu trooppisessa metsassa oli toki itsessaankin miellettyvaa ja olihan kuitenkin koko ajan MAHDOLLISUUS nahda jopa niita tiikereita, ainakin lainaoppaamme vaitti nahneensa tuoreita tiikerinjalkia polulla.
Edakkal Caves oli todella laimea kokemus, suorastaan raastava. Nousu maen huipulle oli kivaa, mutta luolien edessa meita odotti valtava kasa meluavia intialaisia koululaisturisteja. "Hauskat" pojat luulivat meita amerikkalaisiksi ja huusivat peraamme saddamhusseinia. Ihanaa. Meidan huomioimisen lisaksi typerat koululaiset tukkivat lippuluukun, eivat tietenkaan noudattaneet minkaanlaisia jonotussaantoja ja huusivat koko ajan typeria yhteishuudatuksia. Lopulta paasimme itse "luoliin", jotka olivat lahinna isojen kivenlohkareiden valiin jaaneita koloja. Olihan siella niita seinakirjoituksia, mutta ei niista oikein saanut mitaan irti, kun ilmapiiri oli muuten niin arsyttava. Ilman vaentungosta kokemus olisi saattanut olla miellyttava, ehka jopa hieno. Paatimme lahtea Edakkaleilta mahdollisimman nopeasti seuraavaan kohteeseen.
Sunrise Valley oli miellyttava, koska siella saimme olla rauhassa ja olivathan maisemat oikeasti todella hienoja. Sanoimme jeeppikuskillemme Rajenille, etta haluaisimme valttaa mahdollisen koululaisvaenpaljouden vesiputouksilla, jos vain mitenkaan mahdollista. Rajen ehdotti, etta menisimme vahan pienemmalle vesiputoukselle, koska kaikki turistit olisivat luultavasti isoimmalla vesiputouksella ja saisimme nain ollen olla rauhassa. Nain teimmekin ja se kannatti. Saavuimme Kanthanpara Waterfallsille ja huomasimme jalleen olevamme ainoat ihmiset alueella, JEAH! Menimme tietysti heti uimaan: vesi oli ihanan viileaa ja suolatonta (siis makeaa). nautiskelimme rauhasta, pyorteista ja todellisista tarzan-maisemista ihanassa auringonpaisteessa. Matkasimme vihreiden teeviljelmien lapi takaisin hotellille, josta suuntasimme heti laheisimpaan ravintolaan nauttimaan alyttoman herkullisen paivallisen.
Alkupaivan laimeista kokemuksista huolimatta paiva oli erittain onnistunut. Parhainta retkessa oli ehdottomasti jeeppikuskimme/oppaamme Rajen, joka tarkkaili koko paivan herkeamatta tiensivustoja, puita ja muuta luontoa pysahtyen aina, kun han havaitsi jotain mielenkiintoista. Maistoimme mm. pippuria suoraan puusta, tuoreita teenlehtia, lemongrassia, tuoretta kaardemummaa (AAH), kaivoimme inkivaaria maasta, tutustuimme kahvipensaisiin ja naimme, miten kumipuita kasitellaan. Opimme myos, etta ananas ei kasvakaan puussa vaan pensaassa ja tutustuimme kasviin, jolla voi poistaa myrkyn sienista ja epapuhtauden ihosta. Loysimme myos kasvin, jonka lehdet menivat suppuun, kun sita silitti.
Kerroimme Rajenille halustamme paasta kalastamaan. Han soittikin heti kaverilleen, joka saattaisi jarjestaa meille iltakalastusta kolmannelle luonnonpuistopaivalle. Huomenna selviaa lisaa, toivotaan parasta. Kysyimme myos suistoveneilymahdollisuuksista lahialueilla ja saimme siitakin hyvia neuvoja. Jehei! Jos emme kolua Keralan Backwatersseja taalla, lahdemme kaymaan viela etelampana ennen jouluksi Goalle siirtymista. Vaikka luonnonpuistoon tutustuminen ei ollutkaan niin seikkailullista kuin odotimme, lahdemme huomiselle vedentayteiselle paivalla avoimin mielin. Viidakosta voinee nauttia ilman hikea ja tuskaakin!
Kalpetassa suuntasimme heti (yopaikan loytymisen jalkeen) DTPC Officeen selvittamaan, mita kaikkea voisimme sisallyttaa viidakkoretkeemme. Olimme suunnitelleet monen paivan mittaista vaellusta viidakossa sisaltaen tietysti muutaman yon viettamisen luonnon keskella. Harmiksemme meille kuitenkin kerrottiin, etta luonnonpuistoalueella ei saakaan yopya. Se siita extremekokemuksesta. Olimme siis pakotetut tutustumaan alueeseen paivanmittaisina retkina. Suunnittelimme avuliaan virkailijan kanssa ohjelmat kolmen paivan ajalle: ensimmaisena paivana nakisimme villielaimia, Edakkal Cavesit, Sunrise Valleyn ja vesiputouksen, toisena paivana kavisimme Pookod-jarvella, Karapuzha Damilla ja Kuruva-saarella ja kolmantena paivana kiipeaisimme Chembra Peakille. Ensimmaisena ja toisena paivana meilla olisi jeeppi, kuljettaja ja opas, kolmantena paivana liikkuisimme omatoimisesti.
Herasimme tanaan aamulla 5:30, villielaimia kun on kuulemma parasta spottailla aamuvarhain. Yrityksesta huolimatta elainsaldo oli aika kehnonlainen. Naimme paljon peuroja, muutaman jattioravan, termiittikekoja, riikinkukkoja ja papukaijoja, mutta villinorsut tiikereista puhumattakaan jaivat nakematta. Porttien lahella kahleissa olleet kotinorsut olivat toki hienoja, mutta villinorsulauma olisi ollut tottakai hienompi kokemus. Jeeppiajelu trooppisessa metsassa oli toki itsessaankin miellettyvaa ja olihan kuitenkin koko ajan MAHDOLLISUUS nahda jopa niita tiikereita, ainakin lainaoppaamme vaitti nahneensa tuoreita tiikerinjalkia polulla.
Edakkal Caves oli todella laimea kokemus, suorastaan raastava. Nousu maen huipulle oli kivaa, mutta luolien edessa meita odotti valtava kasa meluavia intialaisia koululaisturisteja. "Hauskat" pojat luulivat meita amerikkalaisiksi ja huusivat peraamme saddamhusseinia. Ihanaa. Meidan huomioimisen lisaksi typerat koululaiset tukkivat lippuluukun, eivat tietenkaan noudattaneet minkaanlaisia jonotussaantoja ja huusivat koko ajan typeria yhteishuudatuksia. Lopulta paasimme itse "luoliin", jotka olivat lahinna isojen kivenlohkareiden valiin jaaneita koloja. Olihan siella niita seinakirjoituksia, mutta ei niista oikein saanut mitaan irti, kun ilmapiiri oli muuten niin arsyttava. Ilman vaentungosta kokemus olisi saattanut olla miellyttava, ehka jopa hieno. Paatimme lahtea Edakkaleilta mahdollisimman nopeasti seuraavaan kohteeseen.
Sunrise Valley oli miellyttava, koska siella saimme olla rauhassa ja olivathan maisemat oikeasti todella hienoja. Sanoimme jeeppikuskillemme Rajenille, etta haluaisimme valttaa mahdollisen koululaisvaenpaljouden vesiputouksilla, jos vain mitenkaan mahdollista. Rajen ehdotti, etta menisimme vahan pienemmalle vesiputoukselle, koska kaikki turistit olisivat luultavasti isoimmalla vesiputouksella ja saisimme nain ollen olla rauhassa. Nain teimmekin ja se kannatti. Saavuimme Kanthanpara Waterfallsille ja huomasimme jalleen olevamme ainoat ihmiset alueella, JEAH! Menimme tietysti heti uimaan: vesi oli ihanan viileaa ja suolatonta (siis makeaa). nautiskelimme rauhasta, pyorteista ja todellisista tarzan-maisemista ihanassa auringonpaisteessa. Matkasimme vihreiden teeviljelmien lapi takaisin hotellille, josta suuntasimme heti laheisimpaan ravintolaan nauttimaan alyttoman herkullisen paivallisen.
Alkupaivan laimeista kokemuksista huolimatta paiva oli erittain onnistunut. Parhainta retkessa oli ehdottomasti jeeppikuskimme/oppaamme Rajen, joka tarkkaili koko paivan herkeamatta tiensivustoja, puita ja muuta luontoa pysahtyen aina, kun han havaitsi jotain mielenkiintoista. Maistoimme mm. pippuria suoraan puusta, tuoreita teenlehtia, lemongrassia, tuoretta kaardemummaa (AAH), kaivoimme inkivaaria maasta, tutustuimme kahvipensaisiin ja naimme, miten kumipuita kasitellaan. Opimme myos, etta ananas ei kasvakaan puussa vaan pensaassa ja tutustuimme kasviin, jolla voi poistaa myrkyn sienista ja epapuhtauden ihosta. Loysimme myos kasvin, jonka lehdet menivat suppuun, kun sita silitti.
Kerroimme Rajenille halustamme paasta kalastamaan. Han soittikin heti kaverilleen, joka saattaisi jarjestaa meille iltakalastusta kolmannelle luonnonpuistopaivalle. Huomenna selviaa lisaa, toivotaan parasta. Kysyimme myos suistoveneilymahdollisuuksista lahialueilla ja saimme siitakin hyvia neuvoja. Jehei! Jos emme kolua Keralan Backwatersseja taalla, lahdemme kaymaan viela etelampana ennen jouluksi Goalle siirtymista. Vaikka luonnonpuistoon tutustuminen ei ollutkaan niin seikkailullista kuin odotimme, lahdemme huomiselle vedentayteiselle paivalla avoimin mielin. Viidakosta voinee nauttia ilman hikea ja tuskaakin!
Saturday, December 6, 2008
Kerala, vihdoinkin.
Paastiinpahan vihdoin Keralaan, HAH! Ei kylla todellakaan niin, kuin oltiin suunniteltu... Intian rautateilla vallitsee omituinen Waiting List -systeemi, jonka mystista merkitysta emme vielakaan ole oikein ymmartaneet. Kuukausi sitten varaamamme ja maksamamme liput Jaipurista Bangaloreen olivat lahtopaivanakin viela Waiting Listilla ja vasta muutama tunti ennen lahtoa selvisi, etta WL-numeromme oli vielakin niin iso, etta emme saaneet lippuja junaan. Kuulemma jo varauspaivana oli selvaa, etta emme saa lippuja, meille siita ei tietenkaan kerrottu mitenkaan. (Rahat palautuvat automaattisesti Eetin tilille). Vitutusta ei tietenkaan vahentanyt se, etta lippuvirkailija kertoi meille, etta jos olisimme paivaa aikaisemmin tehneet varauksen, olisimme saaneet liput. Olimmehan kuukausi ennen matkaa jo monen paivan ajan yrittaneet tehda varausta, mutta lipunvaraussysteemi oli jumissa emmeka olleet saaneet lippuja...
Ajattelimme kuitenkin menna silla junalla vakisin, esittaisimme vaan tyhmia turisteja puhuen suomea jne... Jos meidat heitettaisiin ulos, olisimmehan ainakin paasseet pois Jaipurista, lupaus seikkailusta. Kyselimme kioskimyyjalta varovasti, mika on penalty liputtamatkustamisesta. Joku sakko ja kolme paivaa vankilassa. Ouch, ei kiitos. Han neuvoi meille luukun, jonka lipunmyyjan luultavasti pystyisimme lahjomaan ja saisimme jotkut "vip-paikat" jo taynna olevaan junaan. Jonotus luukulle olisi kestanyt tunteja ja junamme piti lahtea jo puolen tunnin kuluttua, sekaan vaihtoehto ei siis toiminut ja oli keksittava muuta. Lonely Planetin karttasivu vaan esiin ja selvittamaan, mita kautta paasisimme etelaan...
Nopeasti tuli selvaksi, etta etelaan ei paase Jaipurista katevasti menematta Mumbain kautta. Lopulta paadyimmekin ratkaisuun Jaipur-Mumbai, Mumbai-Kozhikode (kylla, olimme Mumbaissa kolme tuntia!). Olimme viela yhden yon Jaipurissa ja lahdimme aamujunalla kohti Mumbaita. Valitettavasti Eeti sairastui pahasti ekana junapaivana ja matkustus oli taynna tuskaa, hikea, oksennusta, ripulia ja kuumetta. Junamatkan aikana selvisi, etta intialaiset kylla matkustavat liputta, jos vaan WL on tarpeeksi pieni. Lipuntarkastaja ohjaa istumaan, jos vapaita paikkoja ilmaantuu matkan aikana. Kukaan ei ollut kuullut mitaan vankilaan joutumisesta. Ilmankos junat ovat aina niin taynna... Ehka jatkossa mekin kaytamme Waiting Listia hyvaksemme tyhmina turisteina. Kahden hikisen junapaivan jalkeen paasimme lopulta Pohjois-Keralaan, Kozhikodeen.
Luulimme, etta Kozhikode olisi pieni rantakaupunki, mutta todellisuudessa taallakin on parisataatuhatta asukasta enemman kuin Helsingissa. Ilmasto on muuttunut radikaalisti: naama valuu hikea yollakin ilman kosteuden ja kuumuuden takia, aivan kuin olisi kevyessa loylyssa koko ajan. Nukkuminen ilman ilmastointia on (lahes) mahdotonta (kokeiltiin viime yona) ja suihkun jalkeen ei ehdi tulla normaalia kuivaa hetkea ennen, kuin on jo ihan hiessa. Koko vartalo on taynna mustia tahroja, kun hiki irrottaa nakymattomat likakerrokset ihosta. Mmm.
Kozhikodessa ei ole paljoakaan turisteja, mika tuntuu aluksi vain hyvalta asialta. Se aiheuttaa kuitenkin myos ongelmia: metsastin eilen pari tuntia sopivan hintaista yopaikkaa, kun kaikki hotellit olivat joko taynna tai eivat ottaneet ulkomaalaisia asiakkaikseen. Keralassa englannin kaytto on myos aika hamaavaa, suurin osa "hotelleista" on oikeasti ravintoloita tai kahviloita. Lopulta tulimme siihen tulokseen, etta emme tule loytamaan enaa huonetta samaan hintaan kuin pohjoisessa, alkaahan nyt olla jo matkustamisen super high season. Taman ei pitaisi kuitenkaan budjettiamme kaataa, saadaan ilmastoitu huone kuitenkin alle 5e/henkilo/yo. Myos pyykinpesupalvelujen ja internet-kahviloiden loytaminen on huomattavasti hankalampaa kuin aikaisemmin.
Emme eilen paasseet viela rannalle asti, koska Eetin oli viela syyta levata sairastelun takia. Tanaan olo on jo parempi ja teemme luultavasti rantakavelyn ja tutustumme paremmin kaupunkiin. Huomenna taalla vietetaan jotain muslimijuhlaa, minka takia kaupat yms. ovat kiinni. Muslimijuhla saattaa olla myos syy siihen, etta kaikki hotellit ovat taynna.
Turisteja taalla ei ole, minka takia heratamme viela enemman huomiota kuin aikaisemmin. Hotellimme vieressa olevalla hedelmatorilla (uskomaton!) kauppiaat morjestavat meita iloisesti ja haluavat katella joka kerran, kun kavelemme torin lapi. Ostin eilen torilta muutamalla eurolla pienen viidakkoveitsen ja repun tayteen hedelmia: kokonaisen ananaksen ja vesimelonin, kilon viinirypaleita, banaaneja, mandariineja... Soin eilen ravintolassa ensimmaisen sea foodin, prawns coconut fry. Ruokalista oli taynna kaikkea niin hyvan kuulosta, etta odotukset Kerala-viikkojemme ruokailua kohtaan ovat erittain korkealla... Kohta lahetaan biitsille haistelemaan meren hajuja ja kokeilemaan, kuinka polttava etelainen aurinko oikein on!
Ajattelimme kuitenkin menna silla junalla vakisin, esittaisimme vaan tyhmia turisteja puhuen suomea jne... Jos meidat heitettaisiin ulos, olisimmehan ainakin paasseet pois Jaipurista, lupaus seikkailusta. Kyselimme kioskimyyjalta varovasti, mika on penalty liputtamatkustamisesta. Joku sakko ja kolme paivaa vankilassa. Ouch, ei kiitos. Han neuvoi meille luukun, jonka lipunmyyjan luultavasti pystyisimme lahjomaan ja saisimme jotkut "vip-paikat" jo taynna olevaan junaan. Jonotus luukulle olisi kestanyt tunteja ja junamme piti lahtea jo puolen tunnin kuluttua, sekaan vaihtoehto ei siis toiminut ja oli keksittava muuta. Lonely Planetin karttasivu vaan esiin ja selvittamaan, mita kautta paasisimme etelaan...
Nopeasti tuli selvaksi, etta etelaan ei paase Jaipurista katevasti menematta Mumbain kautta. Lopulta paadyimmekin ratkaisuun Jaipur-Mumbai, Mumbai-Kozhikode (kylla, olimme Mumbaissa kolme tuntia!). Olimme viela yhden yon Jaipurissa ja lahdimme aamujunalla kohti Mumbaita. Valitettavasti Eeti sairastui pahasti ekana junapaivana ja matkustus oli taynna tuskaa, hikea, oksennusta, ripulia ja kuumetta. Junamatkan aikana selvisi, etta intialaiset kylla matkustavat liputta, jos vaan WL on tarpeeksi pieni. Lipuntarkastaja ohjaa istumaan, jos vapaita paikkoja ilmaantuu matkan aikana. Kukaan ei ollut kuullut mitaan vankilaan joutumisesta. Ilmankos junat ovat aina niin taynna... Ehka jatkossa mekin kaytamme Waiting Listia hyvaksemme tyhmina turisteina. Kahden hikisen junapaivan jalkeen paasimme lopulta Pohjois-Keralaan, Kozhikodeen.
Luulimme, etta Kozhikode olisi pieni rantakaupunki, mutta todellisuudessa taallakin on parisataatuhatta asukasta enemman kuin Helsingissa. Ilmasto on muuttunut radikaalisti: naama valuu hikea yollakin ilman kosteuden ja kuumuuden takia, aivan kuin olisi kevyessa loylyssa koko ajan. Nukkuminen ilman ilmastointia on (lahes) mahdotonta (kokeiltiin viime yona) ja suihkun jalkeen ei ehdi tulla normaalia kuivaa hetkea ennen, kuin on jo ihan hiessa. Koko vartalo on taynna mustia tahroja, kun hiki irrottaa nakymattomat likakerrokset ihosta. Mmm.
Kozhikodessa ei ole paljoakaan turisteja, mika tuntuu aluksi vain hyvalta asialta. Se aiheuttaa kuitenkin myos ongelmia: metsastin eilen pari tuntia sopivan hintaista yopaikkaa, kun kaikki hotellit olivat joko taynna tai eivat ottaneet ulkomaalaisia asiakkaikseen. Keralassa englannin kaytto on myos aika hamaavaa, suurin osa "hotelleista" on oikeasti ravintoloita tai kahviloita. Lopulta tulimme siihen tulokseen, etta emme tule loytamaan enaa huonetta samaan hintaan kuin pohjoisessa, alkaahan nyt olla jo matkustamisen super high season. Taman ei pitaisi kuitenkaan budjettiamme kaataa, saadaan ilmastoitu huone kuitenkin alle 5e/henkilo/yo. Myos pyykinpesupalvelujen ja internet-kahviloiden loytaminen on huomattavasti hankalampaa kuin aikaisemmin.
Emme eilen paasseet viela rannalle asti, koska Eetin oli viela syyta levata sairastelun takia. Tanaan olo on jo parempi ja teemme luultavasti rantakavelyn ja tutustumme paremmin kaupunkiin. Huomenna taalla vietetaan jotain muslimijuhlaa, minka takia kaupat yms. ovat kiinni. Muslimijuhla saattaa olla myos syy siihen, etta kaikki hotellit ovat taynna.
Turisteja taalla ei ole, minka takia heratamme viela enemman huomiota kuin aikaisemmin. Hotellimme vieressa olevalla hedelmatorilla (uskomaton!) kauppiaat morjestavat meita iloisesti ja haluavat katella joka kerran, kun kavelemme torin lapi. Ostin eilen torilta muutamalla eurolla pienen viidakkoveitsen ja repun tayteen hedelmia: kokonaisen ananaksen ja vesimelonin, kilon viinirypaleita, banaaneja, mandariineja... Soin eilen ravintolassa ensimmaisen sea foodin, prawns coconut fry. Ruokalista oli taynna kaikkea niin hyvan kuulosta, etta odotukset Kerala-viikkojemme ruokailua kohtaan ovat erittain korkealla... Kohta lahetaan biitsille haistelemaan meren hajuja ja kokeilemaan, kuinka polttava etelainen aurinko oikein on!
Monday, December 1, 2008
Pushkar Pushkar
Olemme olleet nyt viikon Pushkarissa, pienessa kaupungissa taynna hiekkaa, koyhyytta, uskonnollisuutta ja saastaa. Pushkar on hyvin likainen kaupunki. Intiassa ei ilmeisesti tunneta kasitetta yleinen jatehuolto: roskiksia ei ole missaan ja jatteet keraantyvat kaduille, joista torkykasat harjataan teiden sivuille korkeintaan oman putiikin edesta. Aluksi saatoin kavella kilometreja roska kadessani, koska roskan maahan heittaminen tuntui vaaralta ja kun roskiksia taalla tosiaan ei ole. Lopulta roska oli vaan heitettava muun saastan sekaan.
Pari paivaa sitten keksimme nopeamman ratkaisun tuhota jate: syota roska suoraan lehmalle. Lehmat, siat, koirat ja linnut syovat taalla mita vaan: ruoantahteita, paskaa ja roskia. Elaimia on todella paljon ja samoin niiden ulosteita. Kadulla taytyykin kavella skarppina, ettei astu nukkuvan koiran tai lemuavan paskalajan paalle. Lehmat samoilevat kaduilla kuin huumetokkurassa. Niista ei siis paljon tarvitse valittaa, vaikka muutaman kerran lehma on kylla yrittanyt toytaista minua.
Mina ja Eeti molemmat koimme paljonpuhutun kulttuurishokin vasta kahden viikon matkustamisen jalkeen. Matkan alussa kaikki oli toki todella erilaista ja ihmeellista, mutta emme kokeneet sita stressaavana vaan enemmankin mielenkiintoisena haasteena. Tulin Pushkarissa uudestaan kipeaksi. Fyysisesti heikko olo, muistikuva Jaipurissa tapahtuneesta valtavasta huijausyrityksesta (ja samalla hammennys ja osittainen uskonmenetys ihmisen hyvyytta kohtaan), saastainen likaisuus, jota ei paase pakoon minnekaan (karpasia on sairaasti joka puolella, hienoimmissa hotelliravintoloissakin) seka kuulumiset Suomesta aiheuttivat koti-ikavan ja pohdinnan koko matkustamisen mielekkyydesta. Mita jarkea oli lahtea tanne huijareiden keskelle sairastamaan, vaikka voisi olla kotona treenaamassa soittoa, tekemassa jotain hyodyllista? Kuulo menee liikenteen aiheuttamassa infernaalisessa metelissa ja saatetaan joutua oikeasti vaarallisiin tilanteisiin (uutiset Mumbaista).
Kaiken taman kurjuuden keskelle ilmestyi pelastava enkeli, tablakurssi. Menimme pushkarilaiseen musiikkikouluun Saraswati Music and Dance School:iin tablamestari Birjun oppiin. Ensimmaisena paivana han testasi oppimiskykyamme ja lopulta hyvaksyi meidat oppilaikseen. "But how can you practise if you don't have your own tabla?" Niimpa. Oli siis teetettava omat tablat, eihan sita muuten ole hyotya opiskella. Birju piirsi kattemme aariviivat vihkoseensa, jotta tablantekija osaisi tehda juuri oikean kokoiset rummut meille. Omien tablojen teettaminen maksoi 10 000 rupiaa, eli noin 170 euroa, sisaltaen kantapussin ja postituksen Suomeen.
Kavimme neljana paivana tablakoulussa, jokaisena paivana soittaen noin kaksi tuntia, paivahinta 500 rupiaa (Lonely Planetin hinnasto on vanhentunut). Yhtena iltana kuvasimme myos opetusvideon kamerallani, jossa Birju soitti harjoitukset hitaasti, keskitempossa ja sairaan nopeasti. Me saimme tietysti videomateriaalin itsellemme ilmaiseksi. Birju oli innoissaan meista, ja kun kerroimme opiskelemme musiikkia Suomessa, han ehdotti, etta han voisi tulla Suomeen pitamaan konsertteja ja workshoppeja koulumme kautta. Lupasimme keskustella asiasta koulun paattajien kanssa palattuamme takaisin Suomeen.
Tabla on innostava, mutta erittain vaativa soitin. Samoin Birju, innostava ja vaativa. Toisena paivana mestarimme sanoi minulle: "You have a good memory and you learn quickly but you have a weak tecnique. No problem. Lots of practise". Tarkoitukseni oli ottaa omat tablani mukaan, jotta voisin treenata tekniikkani kuntoon etelan hiekkarannoilla. Harmiksemme rummut eivat ehtineet viela valmiiksi, joten tammikuun puolivalissa posti tuo iloisen paketin kotisuomeen. Matkustaminen on tietysti helpompaa, kun ei tarvitse roudata isoja tabloja mukana.
Tablakurssi nosti mielialan takasin korkeuksiin ja paransi sairaudet, nyt on taas hyva meininki. Kulttuurishokista voi, niin kuin sanotaan, toipua. Viikko Pushkarissa on ollut loppujen lopuksi erittain miellyttava. Pitka oleskelu samassa paikassa on saanut aikaan arkisia rutiineja: samoja kavelyreitteja, paivittain toistuvia "aikatauluja". Ihmiset alkavat muistaa ja moikata muutenkin, kuin vain kauppiaat moikkaavat turisteja. Soimme Pushkarissa myos parhaat ravintolaruuat tahan mennessa.
Lahdemme bussilla tanaan takaisin Jaipuriin ja huomenna Jaipurista massiiviselle kolmen vuorokauden mittaiselle junamatkalle Bengaluruun. On siis aika jattaa karpasten kaupunki taakse ja lahtea kohti uusia seikkailuja.
Pari paivaa sitten keksimme nopeamman ratkaisun tuhota jate: syota roska suoraan lehmalle. Lehmat, siat, koirat ja linnut syovat taalla mita vaan: ruoantahteita, paskaa ja roskia. Elaimia on todella paljon ja samoin niiden ulosteita. Kadulla taytyykin kavella skarppina, ettei astu nukkuvan koiran tai lemuavan paskalajan paalle. Lehmat samoilevat kaduilla kuin huumetokkurassa. Niista ei siis paljon tarvitse valittaa, vaikka muutaman kerran lehma on kylla yrittanyt toytaista minua.
Mina ja Eeti molemmat koimme paljonpuhutun kulttuurishokin vasta kahden viikon matkustamisen jalkeen. Matkan alussa kaikki oli toki todella erilaista ja ihmeellista, mutta emme kokeneet sita stressaavana vaan enemmankin mielenkiintoisena haasteena. Tulin Pushkarissa uudestaan kipeaksi. Fyysisesti heikko olo, muistikuva Jaipurissa tapahtuneesta valtavasta huijausyrityksesta (ja samalla hammennys ja osittainen uskonmenetys ihmisen hyvyytta kohtaan), saastainen likaisuus, jota ei paase pakoon minnekaan (karpasia on sairaasti joka puolella, hienoimmissa hotelliravintoloissakin) seka kuulumiset Suomesta aiheuttivat koti-ikavan ja pohdinnan koko matkustamisen mielekkyydesta. Mita jarkea oli lahtea tanne huijareiden keskelle sairastamaan, vaikka voisi olla kotona treenaamassa soittoa, tekemassa jotain hyodyllista? Kuulo menee liikenteen aiheuttamassa infernaalisessa metelissa ja saatetaan joutua oikeasti vaarallisiin tilanteisiin (uutiset Mumbaista).
Kaiken taman kurjuuden keskelle ilmestyi pelastava enkeli, tablakurssi. Menimme pushkarilaiseen musiikkikouluun Saraswati Music and Dance School:iin tablamestari Birjun oppiin. Ensimmaisena paivana han testasi oppimiskykyamme ja lopulta hyvaksyi meidat oppilaikseen. "But how can you practise if you don't have your own tabla?" Niimpa. Oli siis teetettava omat tablat, eihan sita muuten ole hyotya opiskella. Birju piirsi kattemme aariviivat vihkoseensa, jotta tablantekija osaisi tehda juuri oikean kokoiset rummut meille. Omien tablojen teettaminen maksoi 10 000 rupiaa, eli noin 170 euroa, sisaltaen kantapussin ja postituksen Suomeen.
Kavimme neljana paivana tablakoulussa, jokaisena paivana soittaen noin kaksi tuntia, paivahinta 500 rupiaa (Lonely Planetin hinnasto on vanhentunut). Yhtena iltana kuvasimme myos opetusvideon kamerallani, jossa Birju soitti harjoitukset hitaasti, keskitempossa ja sairaan nopeasti. Me saimme tietysti videomateriaalin itsellemme ilmaiseksi. Birju oli innoissaan meista, ja kun kerroimme opiskelemme musiikkia Suomessa, han ehdotti, etta han voisi tulla Suomeen pitamaan konsertteja ja workshoppeja koulumme kautta. Lupasimme keskustella asiasta koulun paattajien kanssa palattuamme takaisin Suomeen.
Tabla on innostava, mutta erittain vaativa soitin. Samoin Birju, innostava ja vaativa. Toisena paivana mestarimme sanoi minulle: "You have a good memory and you learn quickly but you have a weak tecnique. No problem. Lots of practise". Tarkoitukseni oli ottaa omat tablani mukaan, jotta voisin treenata tekniikkani kuntoon etelan hiekkarannoilla. Harmiksemme rummut eivat ehtineet viela valmiiksi, joten tammikuun puolivalissa posti tuo iloisen paketin kotisuomeen. Matkustaminen on tietysti helpompaa, kun ei tarvitse roudata isoja tabloja mukana.
Tablakurssi nosti mielialan takasin korkeuksiin ja paransi sairaudet, nyt on taas hyva meininki. Kulttuurishokista voi, niin kuin sanotaan, toipua. Viikko Pushkarissa on ollut loppujen lopuksi erittain miellyttava. Pitka oleskelu samassa paikassa on saanut aikaan arkisia rutiineja: samoja kavelyreitteja, paivittain toistuvia "aikatauluja". Ihmiset alkavat muistaa ja moikata muutenkin, kuin vain kauppiaat moikkaavat turisteja. Soimme Pushkarissa myos parhaat ravintolaruuat tahan mennessa.
Lahdemme bussilla tanaan takaisin Jaipuriin ja huomenna Jaipurista massiiviselle kolmen vuorokauden mittaiselle junamatkalle Bengaluruun. On siis aika jattaa karpasten kaupunki taakse ja lahtea kohti uusia seikkailuja.
Subscribe to:
Posts (Atom)