Pushkar Pushkar

Olemme olleet nyt viikon Pushkarissa, pienessa kaupungissa taynna hiekkaa, koyhyytta, uskonnollisuutta ja saastaa. Pushkar on hyvin likainen kaupunki. Intiassa ei ilmeisesti tunneta kasitetta yleinen jatehuolto: roskiksia ei ole missaan ja jatteet keraantyvat kaduille, joista torkykasat harjataan teiden sivuille korkeintaan oman putiikin edesta. Aluksi saatoin kavella kilometreja roska kadessani, koska roskan maahan heittaminen tuntui vaaralta ja kun roskiksia taalla tosiaan ei ole. Lopulta roska oli vaan heitettava muun saastan sekaan.

Pari paivaa sitten keksimme nopeamman ratkaisun tuhota jate: syota roska suoraan lehmalle. Lehmat, siat, koirat ja linnut syovat taalla mita vaan: ruoantahteita, paskaa ja roskia. Elaimia on todella paljon ja samoin niiden ulosteita. Kadulla taytyykin kavella skarppina, ettei astu nukkuvan koiran tai lemuavan paskalajan paalle. Lehmat samoilevat kaduilla kuin huumetokkurassa. Niista ei siis paljon tarvitse valittaa, vaikka muutaman kerran lehma on kylla yrittanyt toytaista minua.

Mina ja Eeti molemmat koimme paljonpuhutun kulttuurishokin vasta kahden viikon matkustamisen jalkeen. Matkan alussa kaikki oli toki todella erilaista ja ihmeellista, mutta emme kokeneet sita stressaavana vaan enemmankin mielenkiintoisena haasteena. Tulin Pushkarissa uudestaan kipeaksi. Fyysisesti heikko olo, muistikuva Jaipurissa tapahtuneesta valtavasta huijausyrityksesta (ja samalla hammennys ja osittainen uskonmenetys ihmisen hyvyytta kohtaan), saastainen likaisuus, jota ei paase pakoon minnekaan (karpasia on sairaasti joka puolella, hienoimmissa hotelliravintoloissakin) seka kuulumiset Suomesta aiheuttivat koti-ikavan ja pohdinnan koko matkustamisen mielekkyydesta. Mita jarkea oli lahtea tanne huijareiden keskelle sairastamaan, vaikka voisi olla kotona treenaamassa soittoa, tekemassa jotain hyodyllista? Kuulo menee liikenteen aiheuttamassa infernaalisessa metelissa ja saatetaan joutua oikeasti vaarallisiin tilanteisiin (uutiset Mumbaista).

Kaiken taman kurjuuden keskelle ilmestyi pelastava enkeli, tablakurssi. Menimme pushkarilaiseen musiikkikouluun Saraswati Music and Dance School:iin tablamestari Birjun oppiin. Ensimmaisena paivana han testasi oppimiskykyamme ja lopulta hyvaksyi meidat oppilaikseen. "But how can you practise if you don't have your own tabla?" Niimpa. Oli siis teetettava omat tablat, eihan sita muuten ole hyotya opiskella. Birju piirsi kattemme aariviivat vihkoseensa, jotta tablantekija osaisi tehda juuri oikean kokoiset rummut meille. Omien tablojen teettaminen maksoi 10 000 rupiaa, eli noin 170 euroa, sisaltaen kantapussin ja postituksen Suomeen.

Kavimme neljana paivana tablakoulussa, jokaisena paivana soittaen noin kaksi tuntia, paivahinta 500 rupiaa (Lonely Planetin hinnasto on vanhentunut). Yhtena iltana kuvasimme myos opetusvideon kamerallani, jossa Birju soitti harjoitukset hitaasti, keskitempossa ja sairaan nopeasti. Me saimme tietysti videomateriaalin itsellemme ilmaiseksi. Birju oli innoissaan meista, ja kun kerroimme opiskelemme musiikkia Suomessa, han ehdotti, etta han voisi tulla Suomeen pitamaan konsertteja ja workshoppeja koulumme kautta. Lupasimme keskustella asiasta koulun paattajien kanssa palattuamme takaisin Suomeen.

Tabla on innostava, mutta erittain vaativa soitin. Samoin Birju, innostava ja vaativa. Toisena paivana mestarimme sanoi minulle: "You have a good memory and you learn quickly but you have a weak tecnique. No problem. Lots of practise". Tarkoitukseni oli ottaa omat tablani mukaan, jotta voisin treenata tekniikkani kuntoon etelan hiekkarannoilla. Harmiksemme rummut eivat ehtineet viela valmiiksi, joten tammikuun puolivalissa posti tuo iloisen paketin kotisuomeen. Matkustaminen on tietysti helpompaa, kun ei tarvitse roudata isoja tabloja mukana.

Tablakurssi nosti mielialan takasin korkeuksiin ja paransi sairaudet, nyt on taas hyva meininki. Kulttuurishokista voi, niin kuin sanotaan, toipua. Viikko Pushkarissa on ollut loppujen lopuksi erittain miellyttava. Pitka oleskelu samassa paikassa on saanut aikaan arkisia rutiineja: samoja kavelyreitteja, paivittain toistuvia "aikatauluja". Ihmiset alkavat muistaa ja moikata muutenkin, kuin vain kauppiaat moikkaavat turisteja. Soimme Pushkarissa myos parhaat ravintolaruuat tahan mennessa.

Lahdemme bussilla tanaan takaisin Jaipuriin ja huomenna Jaipurista massiiviselle kolmen vuorokauden mittaiselle junamatkalle Bengaluruun. On siis aika jattaa karpasten kaupunki taakse ja lahtea kohti uusia seikkailuja.