Viikko matkan jälkeen

Kiitos kaikille blogini seuraajille, on ollut todella kivaa kirjoitella, kun tietää, että ihmiset lukevat tätä! Ennen Suomi-tunnelmia palattakoon vielä reissuun, viimeiseen illanviettoon Mumbaissa...

Hukutimme viimeisen illan haikeudet menemällä superhienoon ökyravintolaan syömään ja olemaan hienosti. Aikaisemmin päivällä bongaamamme buffetravintola olikin auki vain lounasaikaan ja jouduimme "tyytymään" ravintolaan, josta lonely planetin mukaan saa Mumbain parasta ruokaa. Meininki oli aika ylellistä ja erotuimme hieman muista illastajista (onneksi olimme sentään jättäneet rähjäiset travellerkuteet hotelliin), mutta ruoka oli erittäin hyvää ja ylelliset puitteet juhlistivat sopivasti viimeistä iltaa.

Aamuinen taksimatka, lentokenttäsäädöt ja itse lentokin sujuivat ongelmitta ja saavuimme Helsinki-Vantaalle jopa hieman etuajassa. Eero, Ilmari ja Eetin isä Jorma olivat meitä vastassa lentokentällä. Halailujen jälkeen lähdimme autolle ja ensikosketukseen suomalaiseen ilmastoon. Ilma tuntui mukavan puhtaalta ja raikkaalta, mutta paljon odotettu kylmyys ei tuntunutkaan NIIN kylmältä, lähinnä aika normaalilta ja tutulta. 

Paluun aiheuttama kulttuurishokki on muutenkin ollut aika vähäinen pieniä seikkoja lukuunottamatta. Ensimmäisenä yönä heräsin yhtäkkiä, kun oli niin hiljaista, myös VR:n junien steriili hiljaisuus tuntui aluksi jotenkin painostavalta ja omituiselta. Muutaman päivän jälkeen lakkasin etsimästä vesipulloa (kyllä, sitä kraanavettä voi oikeasti juoda) ja unirytmikin normalisoitui aika nopeasti. Ä ja ö pisteet unohtuivat ja tulivat kirjoittamiseen aluksi vain silloin tällöin, eikä ruoka aluksi maistunut oikein miltään, olisin laittanut ruisleivänkin päälle suolaa. Olin myös yllättynyt laiskasta olemuksestani, en oikein olisi jaksanut tehdä mitään hyödyllistä, vaikka olin jo pitkään hinkunut päästä treenaamaan ja edistämään omaa osaamistani. Onneksi treenausinto löytyi muutaman päivän kuluttua ja soittokuntokin on alkanut parantua.

Kymmenen kilon postipaketista ei ole kuulunut vielä mitään, mutta emme ole vielä luopuneet toivosta. Tablat hain postista jo samana päivänä kun saavuin, hienot ovat, pitää vaan opetella soittamaan niitä. Viimeiset kuvat sain lisättyä Picasaan äsken, raportti koulua varten täytyy vielä tehdä, sitten alkaa Intian matkamme ollakin jo paketissa. 

Näin viikon vietettyäni Suomessa voin sanoa, että kyllä matka kannatti ehdottomasti tehdä, aivan uskomaton kokemus. Travellaaminen on se tapa, jolla tulen jatkossakin matkustamaan ja hinku takaisin maailmalle on jo suuri. Kunhan kouluasiat saa kuntoon ja rahaa säästettyä, on lähdön hetki taas. Suuria suunnitelmia jo toki on: pari kuukautta Kaakkois-Aasiassa, Eurooppaan reilaamaan, puoli vuotta Etelä-Amerikassa, Afrikkaankin pitää päästä, miksei samantien matkaisi koko maailman ympäri! Rahaa ja aikaa se vie, mutta ei se mahdotonta ole. On se kyllä hienoa, että on syntynyt Suomeen, jossa elintasomme takia unelmien toteuttamisen ei tarvitse jäädä pelkästään haaveeksi.

Ai ai Mumbai

Yllattavan hyvan yobussimatkan jalkeen saavuimme jalleen kerran aamu-usvaiseen Mumbaihin. Katsoimme Lonely Planetista (jota emme nykyaan oikein enaa jaksa lukea) halvan yopaikan ja paadyimme Colaballe, Salvation Army:n majoitukseen. Aamupaivalla, kun olimme lahdossa tutkimaan ymparistoa, resepshuunissa huomiomme heratti mies, joka alkoi houkutella meita ekstranayttelijoiksi Bollywood-leffakohtaukseen. Tehtavanamme olisi olla osana lontoolaisen yokerhon biletysihmismassaa. Meidan houkuttelemiseen ei mennyt montaakaan sekuntia ja sovimmekin treffit aamuyhdeksaksi saman tiskin eteen.

Aamu tuli ja selvisi, etta hommamme on peruttu, emme paasekaan Bollywoodiin. Alunperin hommaan oli haluttu kymmenen naista ja kymmenen miesta, mutta nyt tarvittiinkin enaa vain yksi mies ja pariskunta. Paikat menivat tietysti ennen kuin ehdimme sanoa muu. Olimme aluksi toki erittain pettyneita, olisihan ekstranayttely Bollywoodissa ollut aivan uskomaton kokemus. Mumbai vaikutti kuitenkin kiinnostavalta kaupungilta, joten ylimaarainen Mumbai-tutustumispaiva sopi meille myos.

Mumbai on ehdottomasti modernein kaupunki , jossa olemme yhdeksan Intia-viikkomme aikana kayneet. Meininki ja maisemat ovat kuin Keski/Etela-Euroopasta, mutta ihmiset ja kulttuuri ovat Intiasta. Ilmapiiri on todella miellyttava, taalla olisi voinut ihan hyvin viettaa useammankin viikon. Meilla oli kaytettavanamme vain kaksi paivaa ja yritimme ottaa niista kaiken irti.

Ensimmaisena paivana tutustuimme ymparistoon: ostimme mausteita ja muita tuliaisia, kavimme satamassa jatskilla ja soimme ravintoloissa. Kavimme myos mm. paivabissella legendaarisessa Leopold's Cafessa, jossa nakyi etuikkunassa vielakin luodinreiat joulukuisesta terrorihyokkayksesta. Ensimmaisen paivan kohokohta oli silti ehdottomasti kaynti elokuvateatterissa. Olimme koko kahden kuukauden ajan kuunnelleet samaa radiohittia kahviloissa, ravintoloissa, oisilla bensa-, juna- ja bussiasemilla, ja olimme lopulta saaneet selvilla, mista Bollywood-leffasta megahitti oli peraisin. Kavimme siis katsomassa "Rab ne bana di jodi:n" ja tykkasimme todella paljon.

Bollywoodissa osataan kylla tehda leffoja: ihailin kuvakulmia, varienkayttoa, efekteja, nayttelijoiden nayttelytaitoa... ei kylla jaanyt ammattimaisuudessa mitenkaan Hollywoodin varjoon! Eroavaisuus olikin intialaisessa kulttuurissa: nayttely meni valilla yli (lansimaiseen makuun), tanssikohtauksia ja lauluosuuksia oli tietysti paljon ja vaikka elokuva oli rakkaustarina, ei siina pussattu kertaakaan. Olimme tietysti aina ihan fiiliksissa, kun tuttu hittipiisi parahti soimaan, musiikki oli muutenkin hienoa. Erikoista oli myos se, etta kesken elokuvan oli valiaika: mahdollisuus siis rahastaa uudestaan popcorneilla ja muilla massyilla, seka tietysti nayttaa lisaa mainoksia.

Kun mahdollisuus omaan Bollywood-tahteyteemme kusahti, oli keksittava toiselle paivalle jotain muuta tekemista. Tukeuduimme Lounariin (taas) ja loysimme sen avulla mahtavan levykaupan, jonne loput rahamme sitten menivatkin. Loppupaiva kului kierrellessa, lepaillessa (ukulele/beatboxjamit hotellihuoneessa) ja nautimme viimeisen intialaisen auringonlaskun. Niin kaunista, niin haikeaa. Intia on kylla hieno maa, tanne pitaa tulla uudestaan. Kavelimme tanaan ravintolan ohi, jossa saa 600 rupialla syoda seafoodia ja juoda bissea niin paljon kuin huvittaa, kuulostaa sopivalta lopetukselta mahtavalle matkallemme. Kohta lahdemmekin herkuttelemaan viimeista kertaa, ennen heratysta klo 5.00 ja suuntaamista usvaiselle lentokentalle.

Sou long, Arambol.

Arambol, Arambol, Arambol. On se kumma, miten aika menee niin nopeasti, vaikka ei tee mitaan! Eiminkaan tekemiseenkin mahtui lopulta yllattavan paljon ohjelmaa: uimisen, pallopelien pelailun, kirjojen lukemisen, shoppailun, herkuttelun ja muun chillauksen lisaksi kavimme mm. aamulenkilla (rantaa pitkin juosten, tietysti), seka treenasin torvea rantakivikossa rapujen ja aaltotyrskyjen keskella. Vietimme myos yhden paivan viidakossa asuvien hippien puumajassa ja kavimme katsastamassa viereisen biitsin jonglooraus-festarit, jossa siellakin oli hyva meininki. Kaiken taman tekemisen ja ei-tekemisen keskella ultimaattinen chillaustuloskin saatiin aikaiseksi: luulin elavani jo viimeista Arambol-paivaa, mutta aamupalaravintolassa tarjoilija kertoikin, etta onkin perjantai, ei lauantai. Yksi rentouspaiva lisaa ei tietystikaan haitannut yhtaan.

Kun viimeinen paiva Arambolissa lopulta tuli, oli meininki aika haikea. Vaikka hinku paasta takaisin Suomeen onkin ollut mukana jo puolitoista viikkoa, on se aina ollut viela muutaman paivan paassa. Kun nyt vihdoin lahto tuli oikeasti ajankohtaiseksi, ei haluaisi lahtea IHAN viela, jos vaikka viela muutaman paivan olisi... Onhan meilla viela muutama Mumbai-paiva edessa, mutta hammock-lohoily ja hiekkarantameininki alkaa olla lopullisesti ohi, ainakin taman matkan osalta.

Hampi

Lahdimme Hampiin, koska halusimme pitaa vahan taukoa Goan teknomelusta ja turistimeiningista. Oli todella miellyttavaa palata takaisin karpasten ja likaisten ravintoloiden keskelle, "oikeaan Intiaan". Toki Hampikin on osaltaan turismin turmelema, mutta huomattavasti vahemman kuin Goan kohteet.

Yobussi Panjimista Hospetiin oli sen verran uuvuttava kokemus, etta emme jaksaneet ekana Hampi-paivana tehda oikein mitaan; oltiin, nukuttiin ja syotiin vaan. Toisena paivana kavimme katsomassa temppeliraunioita, kavelimme hienolle tekojarvelle ja kiipesimme vuoren paalle apinatemppeliin katsomaan maisemia ja auringonlaskua. Olimme vaaralla puolella jokea asuntoomme nahden ja viimeinen venekuljetus oli mennyt tunteja sitten. Emme jaksaneet murehtia liikaa jokiongelmaa vaan menimme syomaan herkkuillallisen Tibet-ravintolaan, oli hyvaa. Olimme kuuleet huhuja, etta yhdeksaan asti joen yli jarjestetaan pimeita lauttakuljetuksia ja loysimmekin lauttapojat pimeasta rannasta. Kun hinnasta paastiin sopimukseen nousimme kiikkeraan, pyoreaan lauttakulhoon ja seilasimme siina toiselle puolelle jokea salaisissa tunnelmissa.

Hampi oli jeez, mutta ei niin ihmeellinen kaiken muun kokemamme Intian jalkeen, etta olisimme halunneet jaada sinne pidemmaksi aikaa. Kolmas Hampi-paiva olikin lahinna Goa-yobussin lahdon odottelua. Olimme nahneet Hospet-Hampi -bussimatkalla mainoksen Bear Sanctuarysta ja paatimme, etta voisimme yhta hyvin lahtea katsomaan karhuja, kuin vain istua bussiasemalla. Karhupuisto oli keskenerainen, mutta ihan jeez, emme joutuneet maksaneet mitaan sisaan. Istuimme tunnin korkealla tornissa tahystellen kohti karhujen asuinaluetta. Hengailu aurinkoisessa tornissa oli kivaa ja lopulta spottasimme myos muutamia karhuja, kyllakin aika kaukaa. Oli myos hauskaa kuunnella seurassamme olleen irkkumiehen juttuja ja kokemuksia.

Intialaiset bussit ovat kovin ahtaita meille isoille suomalaisille, eika penkkeihin meinaa edes mahtua istumaan saati sitten lokoilemaan rennosti. Oinen ajelu oli siis jalleen kerran aika levoton ja paastyamme takaisin Aramboliin oli taas aika nukkua univelkaa kiinni. Arambolissa on nyt vahemman ihmisia kuin joulun aikaan. Lahes kaikki muut turistit ovat venalaisia, johtuen ilmeisesti venalaisten tavasta juhlia uutta vuotta myohemmin. Chillailemme taalla sunnuntaihin asti, jonka jalkeen vietamme viela muutaman paivan Mumbaissa ennen paluulentoa kotiin. Lahetimme Panjimissa 10kilon postipaketin Suomeen, joten repussa on nyt tilaa lopuille ostoksille ja tulijaisille. Muuta suunnitelmaa meilla ei olekaan: reput pinkeiksi ostoksista ja rusketus maksimiin, sen jalkeen olemme valmiita hyiseen Suomen talveen.

Uu uu uusi wuozi

Vietimme UV:n suunnitelmien mukaisesti Anjunassa. Halusimme aloittaa illan chillisti nauttien viela hetken rauhasta ja keraten voimia juhlayota varten. Istuimme ravintolan kuistille katsomaan kaunista auringonlaskua tyytyvaisena siita, etta olimme loytaneet viela puolikuuden aikaan rauhallisen trancettoman ruokapaikan. Mutta zilloin! Eikos sielta kajareista paukahtakin kamalin teknojumppa korvat tappavalla volumella, enka kuule enaa mitaan puolen metrin paassa istuvasta Eetista. Kysymme tarjoilijalta "voisiko ehka viela hetken...?", mutta vastaus oli odotettavasti "Nounou, partypartyparty!". Ei kai siina auta muu kuin vetaa ruuat naamaan, partyhousut jalkaan ja pileisiin.

Pileiden puitteet olivat mahtavat: hiekkaranta, hirveesti jengia, ulkoilmateltta, musiikkia, ilotuksia, nuotioita, ruokaa, juomaa... Silti tunnelma oli aika kehno. Tanssilattia oli taynna hikisia, bodattuja miehenkorilaita ja musiikki oli liian kovaa ja, no trancea. Halusimme loytaa muutakin seuraa, kuin vain toisemme, mutta tanssilattian miespitoisuuden takia tulokset olivat kovin huonot. Lopulta hukkasimme toisemmekin ja vietin vuoden vaihteen sekunnit yksin hyvin surullisissa tunnelmissa. Meininki kuitenkin parani, kun tormasin aikaisempiin tuttavuuksiin Arambolista. Hengailin espanjalaisten, ruotsalaisten, brittien ja singaporelaisten kanssa aamuun asti ja juotin kaikille halukkaille vielakin repun pohjalla ollutta tulijaiskossua.

Toivuttuamme tarpeeksi juhlinnasta lahdimme 2.paiva aamulla kohti Panjimia. Kavimme hakemassa tavaramme Teean kavereiden luota, jossa saimme myos ruokaa ja aimo annoksen kaannytysta ja muuta siunausta... joojoo. Hampiin lahteva yobussi lahti vasta yhdeksalta ja jouduimme tappamaan aikaa Panjimissa. Odottelu kavi kohtalokkaaksi, kun loysimme musiikkikaupan taynna houkutuksia. Lopulta paasimme houkutuksien luolasta mukanamme odottamattomia, mutta valttamattomia ostoksia: Eeti osti tablansoitto-oppaan ja kassillisen kilistimia Free Bagia varten ja minun mukaani tarttui hienon hieno tenoriukulele! Viimeistaan tama todisti sen, etta olen tullut isaani.